Oli ilta, kun he saapuivat Ruotsin rannikolle. Aava meri kimalteli tyynenä kuin kuvastin. Lännen rantaan laski aurinko, valaen kultakimmellystään yli kirkkaan pinnan.
— Tiemme eroavat nyt. — Eilert Olsen tarttui Toinin matkalaukkuun, kantaakseen sen rautatievaunuun. — Eivätkä kuitenkaan eroa, lisäsi hän hiljaa.
Toini ei voinut vastata.
— On niin käsittämätöntä, että tuskin olemme olleet kuukauttakaan yhdessä.
— Ehkä olemmekin jo ennen tavanneet toisemme. — Toini koetti hymyillä. — Minulla on omat uskoni sielujen suhteista ja sukulaisuudesta.
— Ja teidän uskonne on ehkä minunkin. Mutta me tunnemme sittekin niin vähän sitä taivalta, jota toinen nyt lähtee astumaan.
— Tiedämme kuitenkin, että se kysyy voimia.
— Elämä kysyy aina voimia — sisäistä, hiljaisuudessa kypsynyttä voimaa.
Eilert Olsen järjesti kiireisesti Toinin tavarat junan laudakolle.
Sitte he lähtivät vaunun edustalle.
Oli jo soitettu kahdesti. Toini seisoi vaunun portailla. Hän kumartui eteenpäin. Samassa soitettiin kolmas kerta.