— Minä en tunne tietä, jota lähdette kulkemaan, mutta äitinne siunaava katse seuraa teitä.
— Kiitoksia! — Kiitoksia kaikesta!
Syvä, säteilevä katse oli viimeinen, minkä Toini näki.
KUN TIET YHTYIVÄT
Se apua rukoileva käsi, jonka Toini unessa oli nähnyt syvyydestä kurottautuvan, tuli hänelle avuksi hänen kotiin tultuaan. Se antoi hänelle ajatuksen aihetta, josta hän ei voinut eroon päästä ja juuri tällaista apua hän tarvitsi, sillä kaihon suuret kellot kaikuivat kumahdellen, ja kodissa odottivat ahdistavat olot.
Toini palasi kotiin ei ainoastaan tuntien, että hän tästälähin oli oikeutettu ajattelemaan omaakin tulevaisuuttaan, vaan samalla entistä enemmän haluten osoittaa tädilleen samaa hellyyttä, joka entisinä aikoina oli heidät yhdistänyt. Mutta jo kodin kynnyksellä huokui kylmä henkäys häntä vastaan. Eroaikana hän oli rikastunut, ja saanut myöskin entistä suuremman antamiskyvyn. Ero oli elvyttänyt muiston siitä, miten läheisesti toisiinsa liittyneitä täti ja hän kerran olivat olleet ja sitä mitä hän tämän johdosta tunsi, tahtoi hän myöskin osoittaa. Mutta tädissä oli ero nähtävästi vaikuttanut aivan vastakkaisella tavalla. — Pysy loitolla, sanoi tädin joka katse. Ja samalla se kuitenkin kylmänä ja vaanivana seurasi Toinia kuin kysyen: mitä teet sinä minulle, joka sinua ja parastasi aina olen ajatellut?
Kun kaipaus ja raskaat kotiolot ahdistivat, tuntui Toinista helpoitukselta ajatella, että edes tien toisella puolella oli ihmisiä, jotka, joskin olivat melkein vieraita, kuitenkin iloitsivat hänen kotiintulostaan.
Kaisa kevensi jo ensimmäisenä iltana mieltään, kertomalla kaiken, mitä tiesi uusista naapureista. Rouva Hägg oli ottanut tavakseen silloin tällöin pistäytyä Kaisaa tervehtimässä, josta tavasta ei ollut muuta kuin hyvää sanottavaa näin maalla, missä ei seurustelun paljous rasittanut. Rouva oli puhelias ihminen, Kaisan mielestä »vähän liiankin löyhä suustaan». Mutta saihan sitä sillä lailla tietää yhtä ja toista.
He näkyivät rupeavan viihtymään, rouva itse ainakin ja lapset. Mies taisi olla sellainen, ettei saanut seppäkään selkoa, mitä hän ajatteli. Hän istui vain itsekseen töitään näperrellen tai oli puutarhassa polvillaan kitkemässä, vaivaiset säärentyngät allaan.
Vanhin lapsista, se kaunis Hilkka niminen tyttö, joka oli hieno kuin herrashempukka, oli saanut paikan jossain liikkeessä läheisessä kaupungissa. Rouva itse oli asiasta Kaisalle kertonut.