Joka aamu hän matkusti kaupunkiin ja illalla tuli kotiin. Kaisan mielestä hänen olisi sopinut asua kaupungissa, mutta kaikki kotona tuntuivat pitävän niin siitä tytöstä, etteivät häntä vieraisiin laskeneet. Liekö sitte ollut asia niin, etteivät hennoneet erota vai niin, ettei häntä vieraille uskottu paimennettavaksi, siitä ei Kaisa ollut selvillä. Mutta jokainen näki, että häntä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä.
— Lauhkea lapsi hän onkin, vahvisti Kaisa, — ja kovin hellä vanhemmilleen, vaikka syrjästä katsoen luulisi hienompirotuiseksi kuin sekä isä että äiti ovat.
— Mitenkäs Kaisa niin sanoo, arveli Toini, vaikka samassa muisti muuttopäivänä itse ajatelleensa melkein samoin.
— Mistä lie vain sellainen ajatus mieleen lykkäytynyt. Mutta sen minä sanon, että vaikka se rouva onkin sanarikas ihminen, niin osaapas vain tallentaa, minkä tallentaa tahtoo. Ei silloin tiedustelemisesta apua. Rupesin tässä kerran utelemaan onnettomuutta, jossa mieheltä meni sääret, mutta sen enempää en siitä saanut tietää kuin että »rautatiellä kerran». Toisen kerran yritin tiedustella siitä tytöstä, milloin oli syntynyt ja missä, mutta siitä en saanut senkään vertaa. Rouva vilkaisi tuossa paikassa pihalle ja kiepsautti puheen toisaalle ketterästi, kuin olisi pyöräyttänyt padan tulelta pois.
Kaisa kuuli samassa emäntänsä kutsuvan, ja siihen katkesi puhe. Mutta
Toinille antoi se ajattelemisen aihetta.
Kun hän muutaman päivän kuluttua laittautui kuntoon, lähteäkseen ensi kertaa uusien naapurien luo, tunsi hän jonkinmoista mielenkiintoista uteliaisuutta, mutta samalla ahdisti omituinen, painostava tunne. Tuntui kuin hän lähtisi suorittamaan tehtävää, johon hän ei pystynyt. Ja samalla vaivasi selittämätön, aivan kuin laiminlyödyn velvollisuuden herättämä pahantuntemus.
Pihaportti narahti Toinin avatessa sitä. Karviaismarjapensaiden takaa juoksi pieni poika esiin. Hetken hän tuijotti hämmästyneenä tulijaan, sitte hän loi pikaisen, kysyvän katseen marjapensaiden toiselle puolelle ja sai arvattavasti sieltä jonkun neuvon, koska lähti livistämään keittiöön päin, portaille tultuaan hätäisesti huutaakseen: äiti, äiti. Rouva Hägg ilmestyi samassa ovelle, hihat kierrettyinä käsivarsia myöten ylös, suuri pyyheliina vyötäisille sidottuna ja posket hehkuvina.
Kun hän tunsi tulijan, pääsi häneltä iloinen huudahdus.
— No, vihdoinkin! — Terve, tervetuloa! — Hän kävi sydämellisesti kättelemään.
— Taidan tulla sopimattomaan aikaan, arveli Toini. — Olette leipomispuuhissa.