— Hyvänen aika, neiti kulta, antakaa toki anteeksi! — Rouva Hägg ilmestyi huoneen ovelle, kasvot kiireen ja kuumuuden hikikarpaleissa. Käsivarrella oli hänellä kahvitarjotin.
— Eihän teillä anteeksi pyytämistä. Minä vain pahoittelen, että satuin tulemaan.
— Ei nyt siitä enää! Johan minä sen selvitin.
— Mutta kun minä näen — —
— Kyllä tekevällä työtä. Haudantakaisia aikoja saisitte odottaa, jos mieli tulla silloin kun ei meillä työntouhua. Minä en ole oppinut toimettomuuteen enkä taida oppiakaan. — Mutta pankaa nyt enemmän kermaa. Paremmat ihmiset harvoin pitävät mustasta kahvista.
— Miksi Te, rouva Hägg, käytätte tuollaista puhetapaa. Kuka meistä mittaa toisen paremmuuden tai huonommuuden?
— Hohoijaa! — Rouva Hägg pyyhkäisi hikeä leuvaltaan. — Mitä minä huolin seulomisesta ja asettelemisesta. Sanon niinkuin olen oppinut. Kyllä neiti sen ymmärtää. — Hän työnsi lautasen paistavine lämpöisleipineen lähemmäksi Toinia ja painui sitte itse lähimpään tuoliin, niin että se painonsa alle rusahti.
— Joko neiti on ennättänyt tarkastaa kotiamme, kysäisi hän sitte tyytyväisenä kulauttaen kuppiinsa kermaa.
— Mitäpä minä tark — —
Vastausta odottamatta keskeytti rouva Hägg. — Eihän täällä tilavaa ole. Tuossa viereisessä huoneessa nukkuu koko joukko — paitsi Hilkkaa. Hän nukkuu täällä. Ja sitte on keittiön rinnalla pieni komero, joka on mieheni oma. Perheen »hienostolla» pitää nähkääs olla oma soppensa. Me arki-ihmiset myllerrämme kaikki yhdessä.