Toini ei voinut olla nauramatta. — Olettepa te mukava!
— Niin, minä olen sellainen, miksi elämä ja Luoja yhdessä ovat laittaneet. Osaisinhan minä puhettani vähän koristella, jos koettaisin. Tiedän minä, miten puhutaan hienosti. Mutta näin on hauskempi minusta ja ehkä muistakin. Elämä käy iloisemmaksi, kun kursailematta sanoa poksauttaa, mitä milloinkin mieleen johtuu.
Hän laski tyhjennetyn kahvikupin kädestään, keinua hyllähteli tuolillaan ja nauroi iloisesti. Mutta sitte hän kävi yhtäkkiä vakavaksi.
— Hyvänen aika, miten raskaaksi elämä käy silloin kun ei ihminen puhu, aina vain hautoo mielessään sitä, mitä elämä eteen tuo. Ei se ole kadehdittava osa sellainen. Eikä siitä hyötyä toisillekaan. Jos jokainen kulkea hissuttelisi kuin varpaillaan, ja jokainen liikkuisi hiljaa ja hienosti kuin tuulenhenki läpi huoneen, minne sitte jäisivät kaikki elämän iloiset äänet? Tarvitaan sitä jalkojen töminää ja oven läiskämistäkin, eikö niin?
Toini hymyili. Hänen ajatuksensa luistivat kauaksi luo hiljaisuuden ihailijan ja ystävän. — Olettehan te oikeassa — tavallaan. Mutta asialla on toinenkin puoli.
— Niin, ja riippuu siitä, mitä puolta mieluummin katselee. Mutta riippuu asia siitäkin, mitä milloinkin paremmin tarvitaan. Minulla on hienoja ja hiljaisia ympärilläni, sentähden pidän minä ääntä.
— Mutta minkätähden te oikeastaan pidätte hiljaisuutta niin hienona?
— Ehkä sentähden, koska ei sitä itselläni ole. Ja eikö olekin hieno se, joka hiljaisuudessa viihtyy? Hän kuulee sellaista, jota eivät kuule muut. Minun perheeni hienot ovat ainakin kaikki hiljaisia.
— Ovatko sitte lapsenne niin erilaisia, koska noin eroittelemalla puhutte?
— Enhän minä heistä oikeastaan — Hilkasta vain ja sitte miehestäni.
Eikö neiti itsekin näe, millaisia he ovat?