Eero seisoi koko ajan oven suussa. Hän tunsi monta kertaa punastuvansa. Kaikki oli hänelle niin outoa, ettei olisi uskonut, ellei omin silmin olisi nähnyt.
Jälestäpäin vaivasi tämä muisto häntä kauan. Oli kuin omituinen, hivuttava nälkä olisi ahdistanut aina kun se vain mieleen johtui.
Ja nyt se taas sukelsi esiin niin lämpimän kirkkaana kuin ilkkuen hänen omaa kohtaloaan.
Eeron käsi tapaili hätäisesti lakanaa, joka äkkiä työnnettiin suuhun. Huoneessa ei senjälkeen kuulunut henkäystäkään, mutta kädelle, joka kovasti puristi suuta tukkivaa lakanaa, putosi polttavan kuuma kyynel.
Pitkin pitäjää ihailtiin tohtorin talon hauskaa, kodikasta keittiötä ja sen paistavaa puhtautta; mutta vielä enemmän ihailtiin tohtorintalon Elinaa.
Elinalla oli oma historiansa. Sekin antoi hänelle erikoista arvoa. Vaikka oikeastaan asia oli niin päin, että Elina antoi historialle arvoa, sillä historia itsessään oli hyvinkin tavallinen.
Kun Elina pikku tyttönä kävi kansakoulua, asui hän tohtorin-talon tuparakennuksessa. Eräänä syksynä Elinan palatessa kouluun oli talossa pieni, kesällä syntynyt poika. Se poika oli Eero.
Tohtorinna ja Elinan äiti sopivat, että Elina saisi maksaa vuokransa ja sen särpimen, jota hänelle talosta annettiin, katsomalla lasta silloin kun jouti. Näiltä ajoin sai Elinan ja Eeron ystävyys alkunsa.
Kun Elina keväällä oli lopettanut koulunsa, tuli hän seuraavana syksynä sisäköksi tohtorille. Jo hänen ensimmäinen palvelusvuotensa laski perustuksen hänen maineelleen, sillä työt sujuivat häneltä kuin vanhalta ja tottuneelta palvelijalta.
Ei sitä emäntää pitäjässä, joka ei mielellään olisi ottanut Elinaa palvelukseensa, jos vain olisi ollut otettavissa. Hän oli niin korea katsellakin ja hän laulaa liverteli askareita tehdessään, niin että sitä ihan ilokseen kuunteli. Paikat hän piti puhtaana, otti ajasta vaaria ja ymmärsi järjestää tehtävänsä, niin että jouti ajallaan joka kohtaan. Sellainen oli Elina.