Se isän äänen katkeruus, miten se häneen koski.
Olihan totta, ettei isä koskaan ollut lasten kanssa, eikä kenenkään mieleen olisi juolahtanut mennä häntä hyväilemään tai odottaa itselleen hyväilyä, mutta sittekin oli vain tullut uskotuksi, että kyllä isä pitää heistä kaikista, kun hän kerran on isä.
Oliko se sitte erehdys? Vai miksi oli isän ääni niin omituinen, aivan kuin joku siellä sisällä olisi nyyhkyttänyt haikean haikeasti.
Ja entä äiti? Väsymystäänkö hän vain tuskaili? Kyllä kai hän kuitenkin piti lapsistaan — toisista nimittäin? Kyllä Eero aina oli tuntenut ettei äiti hänestä pitänyt. Eikähän se ihme ollutkaan. Kukapa hänestä voisi pitää? Hän oli juro ja tuppisuu. Mutta tietysti äiti piti niistä muista. Kun hän oli iloisella mielellä, hyväili hän heitä niin herttaisesti. Hän oli toisenlainen kuin isä. Hän osasi näyttää, mitä tunsi ja kaikki kävi niin paljoa iloisemmaksi, silloin kun äiti oli sellainen.
Mutta hänen äskeiset sanansa, mitä ne tarkoittivat? Eiväthän ne mitään selvittäneet Eerolle, viskasivat hänet vain entistä pahempaan arvelujen ja ajatusten ristiaallokkoon.
Eero makasi silmät selällään, kattoon tuijottaen. Hän ei jaksanut ajatella enää. Hän vain tunsi olemassa-olon painavan äärettömänä ja selvittämättömänä taakkana. Ei rakastanut isä, ei äiti, ei iloinnut kukaan siitä, että hän, Eero, oli olemassa. Ehkä kaikki juuri sentähden tuntui niin kumman raskaalta.
Hän ummisti väsyneesti silmänsä kuin voidakseen sulkea ajatuksetkin mielestään. Mutta sen sijaan sukelsi kuin kiusalla esiin muisto pienestä tämän talven tapahtumasta.
Hän kävi harvoin kylässä, mutta sinä iltana oli tullut mennyksi, kun oli vähän asiaakin. Se poika, jonka luona hän käväisi, oli tuollainen hiljainen, hyvä poika, josta kaikki pitivät. Eerolla oli niin hauska hänen luonaan, että tuli viipyneeksi kauemmin kuin oli aikonutkaan.
Siellä kodissa tuntui samanlaiselta kuin Elinan luona keittiössä. Siellä oli valoisaa ja lämmintä. Isä istui hyvän aikaa poikien huoneessa, kertoen kaskuja omilta kouluajoilta, ja sitte tuli äiti kutsumaan lasten kamariin. Siellä oli pieni tyttönen, jota oli kylvetettävä ja sitä katsomaan kokoontui koko perhe.
Heikki, Eeron toveri, juoksi hakemaan huuhdevettä, ja isä itse kaatoi sitä pienokaisen niskaan. Se näytti olevan kuin juhlaa heistä kaikista.