Kun äiti on peseytynyt, sitte hän taas sanoo jotain, ajatteli Eero ja samassa hän jo kuuli äidin äänen: — Niin on meidän kuin muidenkin köyhien: Ei ole varaa muuhun kuin lapsien pitoon.
Eerosta tuntui kuin hän olisi saanut ruoskan läimäyksen vasten silmiä. Mitä äiti oikeastaan tarkoitti? Ja mitä hän suri? Sitäkö, että oli rahaa liian vähän vai sitäkö, että oli lapsia liian paljo?
Hän pidätti henkeään, kuullakseen isän vastauksen, mutta sitä ei tullut. Saappaat vain kolahtivat lattiaan, kun isä veti ne jalastaan.
— Pitäähän sitä lapsia mielellään vaikka kuinka monta, kuului äiti taas puhuvan, — kun toiselle saa työntää kaiken vaivan. Toinen niitä kantaa ja synnyttää, syöttää ja kasvattaa. Toinen kantaa isän nimeä — ei muuta, istuu vain itsekseen ja pitää huolta omista iloistaan. — Pitäähän sitä lapsia sillä lailla.
— Luuletko? — Isä ei muuta vastannut, mutta se ainoa sana, mitä se sisälsikään?
Sen soinnussa värähteli niin mittaamattoman paljo. Se vei kuin katsomaan veden kalvoon, jonka pohja on niin syvällä, ettei katse kykene sinne painumaan.
Eero oli pelännyt, että isä vihastuisi, mutta suuttumusta ei kuulunut, sanoissa ainoastaan ahdistavaa, selittämätöntä tuskaa.
— Siltä se ainakin näyttää. — Äidin ääni oli vähän lauhtunut, mutta soinnahti sittekin niin väsyneen katkeralta. — Kunhan jaksaisi taas tämänkin ajan päähän. Ihminen sitä olen minäkin.
Isä oli jo paneutunut vuoteeseen. Hän ei vastannut mitään. Vähän ajan perästä äiti kuului kiertävän lampun sammuksiin. Silloin Eerokin hiipi takaisin tilalleen ja veti peitteen huppuun päänsä yli. Häntä puistatti vilu, niin että hampaat kalisivat suussa.
Mitä hän oikeastaan oli kuullut ja mitä hän nyt tiesi? Senkö, ettei äiti olisi tahtonut lapsia eikä isä liioin? Niinkö?