Rouva Hägg ja Toini saivat kahden pitää huolta keskustelusta. Muutaman kerran koetti Toini kyllä kääntyä erityisesti herra Häggin puoleen, mutta vastaus tuli niin yksikantaan, melkein vastahakoisesti, ettei se houkutellut uusiin yrityksiin.
Rouva Hägg ei silti näkynyt heittävän toivoaan. Luja päättäväisyys kasvoillaan ja mairitteleva hymy huulilla hän jatkoi keskustelua aivan kuin ei olisi huomannut mitään.
— Kuulkaa neiti, Teidän pitää kertoa matkoistanne, sanoa singahutti hän yhtäkkiä voiton riemuisesti, kun puhe oli katkeamaisillaan. Hän oli nähtävästi päättänyt vaikka millä keinoin saada miehensä huvitetuksi Toinin käynnistä.
— Sen, joka on saanut nähdä niin paljo kaunista, jatkoi hän perustellen — täytyy jakaa siitä meille muille vaivaisille.
Samassa kun viimeinen sana luiskahti huulilta, sattui rouva Häggin katse hänen miehensä tummanpunaisiksi leimahtaviin kasvoihin, ja moittivasti päätään pudistaen teki rouva poloinen liikkeen, jolla osoitti suovansa, että olisi voinut puraista kielensä poikki, ennenkuin tuo viimeinen »vaivainen» sana tuli lausutuksi.
Toini koetti asiaa parantaa kiiruhtamalla kertomaan. Hän alkoi matkansa ensi vaikutelmista, kertoi niistä Saksan kaupungeista, joihin oli pysähtynyt ja niistä erikoisuuksista, joita oli huomannut luonnossa ja ihmiselämässä. Sitte hän siirtyi kuvailemaan Sveitsin luontoa.
Hän lämpeni itse kertoessaan. Oli kuin hän jälleen olisi astunut noita varjoisia alppipolkuja pitkin, kuullut paimenpoikien jokellusta puitten latvoista ja yhdessä hiljaisen ystävänsä kanssa istuutunut kohisevien alkulähteitten partaalle.
Ilman että hän sitä itse huomasi, punoutui Eilert Olsenin nimi kerta toisensa jälkeen hänen kuvauksiinsa. Hän unohti muun, muisti vain rinnallaan kulkenutta ystävää.
Mutta äkkiä hän keskeytti puheensa. Hänen katseensa oli kiintynyt herra Häggiin, joka vapisevin käsin turhaan koetti saada yhteenpunomiaan juuria asetetuksi mielensä mukaan.
— Minä väsytän teitä. Ehkä häiritsevät kertomukseni työtänne.