— Ei suinkaan, — kiirehti rouva Hägg selittämään. — Päinvastoin, päinvastoin.
— Nälkäisen ei ole hauska kuulla herkuista, joita ei saa syödä. — Se sanottiin yksikantaan, melkein purevasti.
Seurasi hetken tuskallinen äänettömyys. Sitte herra Hägg vaimonsa suureksi hämmästykseksi loi terävän, tutkivan silmäyksen Toiniin, katsoi häntä ensi kertaa suoraan silmiin ja sanoi tuikealla äänellä: — Te olette matkustanut paljo?
Toini kiiruhti selittämään, että hän päinvastoin melkein ikänsä oli pysynyt kotinurkissa. Hän oli nyt tehnyt ensimmäisen ulkomaamatkansa.
Oli kuin helpoitus, kun sai vakuuttaa tätä. Toini oli ollut kuulevinaan katkeran, kateellisen sävyn herra Häggin sanoissa.
— Mutta sitte olette matkustanut kotimaassa? — Sanoissa särähti taaskin terävä sointu.
Rouva Hägg katsoi ihmetellen mieheensä. Mitä hän tarkoitti? Ja mikä oli häneen mennyt?
Toini kertoi asuneensa ainoastaan kahdessa paikassa, lapsuutensa kodissa ja siinä, missä nyt asui. Muuttoa lukuun ottamatta, oli hän tuskin ensinkään matkustellut.
— En minä voi uskoa.
Toinista rupesi tuntumaan pahalta.