— Hyvänen aika, miten kummallinen sinä olet, nuhteli rouva Hägg. —
Enhän minä koskaan ole nähnyt sinua tuollaisena.
Toini tarkasti silläaikaa muistinsa kätköjä. — Te olette sittekin oikeassa, sanoi hän viimein. Olin kerran tätini kanssa pienellä virkistysmatkalla. Mutta miten ihmeessä olitte niin varma siitä?
— Arvasin vain. Se joka kertoo noin, on kyllä matkustanut enemmänkin. — Herra Hägg käänsi puhuessaan katseensa poispäin. — Oliko teillä hauska matka, kysäisi hän sitte.
— Oli tavallaan, tavallaan ei. Äitini oli silloin kuollut. Se oli ensi kesä ilman häntä. Mutta tätini oli niin hyvä minulle.
— Oli? — Se sanottiin omituisella äänen painolla. — Eikö hän elä enää?
— Elää toki. Ettekö tiedä, että tämä pikkutila, jossa asumme, on hänen omansa.
— Ja Teidän elämäntehtävänne on pitää huolta hänestä? Tyydyttääkö se?
— Te teette omituisia kysymyksiä.
— Antakaa anteeksi. — Herra Hägg kumartui syvään työtään tarkastamaan. Koko hänen olentonsa oli yhtäkkiä muuttunut. Siinä oli jotain nöyrää, alistuvaa ja anteeksi pyytävää. — Ettekö kuitenkin tahtoisi vastata vielä tähän kysymykseen? — Ääni oli rukoileva.
Toini epäröi hetken.