— Kuinka sinä voit, rupesi rouva Hägg päivittelemään.
— Toisen ihmisen on niin vaikeata ajan pitkään olla jotain toiselle. Kun tuntee, että elämäntehtävä käy yli voimain, käy se myöskin raskaaksi.
Toini nousi. Hän oli sanonut minkä taisi. Nyt oli hänen lähdettävä.
Rouva Hägg esteli. Hän tahtoi näyttää puutarhaansa.
— Ehkä toiste, jos tulen — —
— Ei toisesta kerrasta. Te olette niin hidas tulemaan, ja kun mieheni näin — —
— Anteeksi, antakaa toki anteeksi, pyysi herra Hägg uudelleen. — Minä en tarkoittanut pahaa. Ehkä joskus voin selittää — Ääni värähti omituisen haikeasti.
Toini unohti mielipahansa, ojensi kättä ja sanoi sydämellisesti: — Jos tahdotte, tulen kyllä toistekin. Kun tutustuu ja oppii ymmärtämään toisiaan, saa kaikki selityksensä.
— Kiitoksia! Kiitoksia Teille ja hyvästi.
Rouva Hägg veti Toinia väkisten mukanaan vierashuoneeseen, siellä hän, samassa kun ovi sulkeutui, painui läheiselle tuolille ja kyyneleet herahtivat hänelle silmiin, vaikka suu hymyili ainaista hyväntahtoista hymyään.