— Ettehän Te, hyvä neiti, vain ole suuttunut, puheli hän. — Hän ei koskaan ole ollut tällainen! Ja minä kun niin hartaasti toivoin teidän tutustuvan toisiinne.
Hän istui hetken huolestuneena päätään pudistaen. — Minä en ymmärrä, sanoi hän sitte. — Kun muutimme tänne ja te tautinne jälkeen niin usein istuitte ikkunassa, katseli Eero Teitä usein. — Hän näyttää heikolta ja surulliselta, sanoi hän joskus. Toiste hän arveli, mikähän Teitä mahtoi vaivata. Kerran hän yhtäkkiä katsoi ikkunaan päin teihin ja sanoi: Onkohan työ käynyt hänelle yli voimain?
Hän ei silloin tietänyt, että seisoin siinä aivan vieressä ja kuulin kaikki. Mutta minä ymmärsin, että nyt se hetki oli tullut, jonka tiesin kerran tulevaksi. Hän kaipasi vertaistensa seuraa. Vavahtihan sydän hieman, mutta minä sanoin itselleni: Elina hoi, nyt pistetään mustasukkaisuus, ylpeys ja kaikki semmoiset vaimoväen vehkeet pussiin. Mitä hän tahtoo, sitä hänen pitää saada.
— Mutta minä en ymmärrä Teitä ensinkään.
— Eikö neiti sitte näe, että meillä on eroa monessa suhteessa? Minä olen häntä vanhempi, mutta hän on oppineempi ja hienompi kuin minä. Paremman hänen olisi pitänyt saada. Mutta hyvä Jumala, miten kovaa hänen elämänsä aina on ollut.
Hymy oli kadonnut rouva Häggin huulilta ja hänen kyyneleensä valuivat vuolaasti.
— Te olette hyvä, helläsydäminen vaimo, sanoi Toini liikutettuna.
— Ette Te niin sanoisi jos tietäisitte. Oli siinä muutakin kuin hyvyyttä, kun naimisiin mentiin.
Rouva Hägg kuivasi kyyneleitään. — Minä palvelin ennen hänen kodissaan. — Se on muuten ihmeellinen tarina. Minä tiedän, miten yksin tuo poika poloinen oli jo kodissaan. Isä oli sellainen, josta ei kukaan selvää saanut. Hän istui yksikseen ja ryypiskeli. Äiti, — hyvä ihminen muuten — oli ihan toisenlainen. Hän oli huvitettu vaikka mistä, kun vain jaksoi ajatella muuta kuin jokapäiväisiä huoliaan. Mutta kauan hän ei voinut pysyä samassa asiassa. Hän oli sellainen iloluontoinen, vaihteleva ihminen. Paljo hänellä kyllä oli kannettavaa, mutta sitä myöten kun kuorma kasvoi, osasi hän sitä keventää sanoilla — toiselle tai toiselle. Hän ei sietänyt sellaista yksin jurottamista, jota näki miehessään. Puheleminen ja ihmisten seurassa oleminen oli hänelle elinehto. Sentähden hän ei koskaan ymmärtänyt tätä poikaa. Eikä se pelkästään hänen syytään ollut. Ihmisiähän ovat äiditkin. Hänellä oli kymmenen lasta elossa. Kaksi oli kuollut, ja paras sanomatta, miten monta oli tulossa ollut. Kuka sitä sellaisessa kiikussa jaksaa joka lapsen luonnetta ymmärtää. Mutta minulla oli sellainen ihmeellinen rakkaus tätä poikaa kohtaan, etten hennonut talosta lähteä, ennenkuin hän tuli ylioppilaaksi. — Sitte kun minä olin Helsingissä, kävi hän silloin tällöin luonani. Minulla oli välistä se tunne, että hän pakeni minun turviini, mutta en minä sittekään alussa malttanut ajatella häntä sen enemmän. Minulla oli omat asiani mielessä: ensin miehelle meno, sitte sen elämän makeus, lapset ynnä muuta. Vasta sitte, kun hän jo oli mennyt mies, heräsin. Silloin tuli kauheat tunnon tuskat. Yksin oli poloinen ollut, minä, Elina, hänen totinen ystävänsä, vieressä, ja annan vain hukkua. Voi, neiti, ette Te aavista sitä tuskaa! — Minä ajattelin häntä yöt päivät. Juoksin kaikki Helsingin kapakat, hienot ja huonot häntä hakemassa. — Se oli siihen aikaan, kun minä kannoin nuorintani. Sentähden tuli poika tähän näköön.
Rouva Hägg keskeytti hetkeksi kertomuksensa. Näytti siltä kuin hänen ajatuksensa olisivat luistaneet aivan toisaalle.