— Oletteko nähnyt, kysäisi hän äkkiä, — miten isä katselee sitä poikaa? Sillä lapsella ei koskaan ole ollut lapsen kasvoja. Ne olivat ilottomat ja vanhat, jo hänen syntyessään. — Isä tietää sen. Ja välistä, kun minä katselen heitä ja heidän yhdessäoloaan, täytyy minun mennä yksikseni itkemään — — — Hyvä Jumala sentään, kun ajattelee noita pieniä, viattomia lapsia! Eihän he pyri tänne, mutta heidät laitetaan vain tulemaan ja annetaan milloin minkinlaiset elämäneväät.
Rouva Hägg istui ison aikaa äänettömänä, huojutellen ruumistaan edestakaisin, kuin suuren tuskan vallassa. Mutta kohta kun hän vähän pääsi tointumaan tarttui hän taas puheen päähän.
— Niin, sitähän minun piti sanoa, että sitte kun hän jo oli mennyt mies, ja kun vielä sattui se onnettomuus, että hän juovuspäissään joutui junan alle, silloin minä hänet vasta korjasin. Minä olin silloin leski ja Viljo oli pieni. Otin hänet kotiini ja hoidin kuin lastani. Sitte kirjoitin hänen omaisilleen. Isä oli aikoja sitte kuollut, äiti asui erään tyttärensä luona. He olivat luulleet hänet kuolleeksi. Hän oli pysytellyt piilossa, ettei häntä toruttaisi siitä, mille hän ei mitään mahtanut, ja sitte senkin tähden, ettei heidän tarvitsisi hävetä. — — Minun kirjeeseeni tuli kumma vastaus: — Hoida sinä, hyvä Elina. Ei meillä ole aikaa eikä varoja. Hän on itse jo kauan asettunut aivan vieraaksi. — Sillä lailla he kirjoittivat. Minä harmittelin, — mutta hoidin. Jonkun ajan kuluttua rupesin kuitenkin ajattelemaan, että mitä minäkään tässä palkatta. Voinhan minä edes samalla rouvaksi ruveta. — Sellaista se oli, hyvä neiti. — Minä en kaunistele. — Liekö se nyt niinkuin sanotaan, niitä Jumalan kouluuttamiskeinoja vai mitä, mutta sen olen huomannut, että aina kun minä hänen neuvoaan kysymättä olen ajatellut, että nyt minä asetan asiani oikein hyvin, ja viisaasti, silloin olen juuri siltä kohdalta hankkinut itselleni kaikkein suurimmat suruni, mutta siitä myöskin olen saanut kaikkein jaloimmat opetukset. Joka päivä täytyy minun ajatella tätä, kun vain silmä sattuu Eeroon tai Hilkkaan.
— Hilkkaan, tiedusteli Toini hämmästyneenä.
— Niin, nähkääs, hän oli sen kaikkein ensimmäisen lapsi.
— Kaikkein ensimmäisen? Minä en ensinkään ymmärrä.
Rouva Hägg nousi kiivaasti, pyyhkäisi pois kyynelten jäljet kasvoiltaan ja hypisteli hellästi Hilkan vuoteen ruusunpunaisia, pieniä nauhakkeita.
— Niin, minun elämäni on yhtä kirjavaa kuin tämä huone ja sen mööpelit, sanoi hän hymähtäen. — Tässä on Hilkan sängynnurkka, »hänen huoneensa», niinkuin me sanomme. Ja tällä nurkalla on oma tarinansa. Nämä plyysi-huonekalut taas ovat siltä ajalta, jolloin minä olin rehellisen suomalaisen työmiehen vaimona. Ja tuossa on kukat, joita Eero ja Hilkka yhdessä hoitavat, ja Eeron laittamat kukkatelineet. Ne ovat sellaisia kuin hän itsekin. Eivät ole mitään ollakseen, mutta ovat kuitenkin — kauniimmat kuin monet koreista käyvät.
— Minä ymmärrän, sanoi Toini kuin itsekseen. — Yksinkertaisiin puitteisiin mahtuu paljo ihmiselämässäkin. — Mutta mitä te oikeastaan aijoitte sanoa Hilkasta.
— Niin, se on tarina sekin. — Onko neiti sattunut kuulemaan, että olen käynyt Amerikassa? Iloisena tyttöhupakkona lähdin sinne. Kepeä oli mieli, ja olihan sitä vähän ulkonaista koreuttakin. Niin sitte kävi, että jouduin oikein pahaan paikkaan, nälkäisten herrahunttiloiden kynsiin. Pääsin kuitenkin pakoon, mutta eräs heistä seurasi jälkiäni, ja minä poloinen otin uskoakseni häntä. Rakastin niin rehellisesti kuin sellainen lapsiraukka osaa rakastaa ja luotin siihen, mitä hän minulle syötti. Mutta kun kerroin hänelle, että olin tulemassa äidiksi, ja pyysin, että mentäisiin vihille, nauroi hän minulle vasten naamaa ja kysyi, sopiko sellainen hänen laiselleen, hienolle herralle. Leikkiähän hän vain oli puhunut. — Minä olin ensin tulla hulluksi, mutta sitte kun siitä selvisin, olin sellaisella kohdalla, ettei aivoihini eikä sydämeeni mahtunut muuta kuin kaksi asiaa. Pelko ja halveksuminen kaikkea miespuolta kohtaan asui toisella puolella, ja se puoli oli pimeä. Toinen oli valoisa, sillä siellä asui suuri rakkaus lapseeni. — Ette te, hyvä neiti, saata aavistaa, minkälaista se oli. Minusta tuli ihan parempi ihminen, vain siitä syystä, että toivoin lapseni tulevan hyväksi. — Siihen aikaan minä rukoilinkin yhtenään. Unohdukseen se asia aikaisemmin oli jäänyt — ja on jäänyt vielä jälestäkin päin, mutta silloin sitä muistin, kun minun piti rukoilla hyvyyttä lapselleni. — — Hän jäi Amerikkaan, kun tulin kotiin — hyvään talteen. Ero oli raskas, mutta hänelle se oli parasta. Sitte vasta kun menin naimisiin, sain hänet luokseni — oman, kauniin, pikku tyttöni.