Rouva Hägg pyyhki taas silmiään. Mutta sitä tehdessään hän huomasi
Toinin katsovan kelloaan.
— Neidillä on kiire. Ja minä kun tässä olen puhellut näin pitkään! Mutta ajatelkaa, että olen odottanut teitä kaiken sen aikaa, kun olitte siellä ulkomailla. Sentähden se nyt tuli näin purkautumalla. Ja on sillä toisetkin syynsä, jahka saan puhua.
— Kyllä minun nyt kuitenkin pitäisi lähteä. On jo niin myöhä.
— Lähdetään, lähdetään. Minä saatan, niin saan puhua loppuun.
Rouva Hägg haki kiireimmän kautta suojahuivin keittiöstä, heitti sen hartioilleen ja opasti sitte Toinia pimeän etehisen läpi.
Kohta kun he portista kääntyivät tielle, alkoi hän taas puhua. — En minä suotta aikojani ole tätä kertonut. Sillä on tarkoituksensa, sanon sen suoraan. Nämä molemmat, joista nyt olen kertonut, ovat monta kertaa saaneet tämän muuten kyllä pystyssä pysyvän pään painumaan. Nöyryytyksen laaksoon he ovat minut vieneet, mutta samalla ovat tehneet minut paremmaksi ihmiseksi. He ovat molemmat niin hyviä ja hienoja. He ovat kukkasia kasvattaneet minunkin arkisen mieleni peltomaahan. Mutta minä en voi antaa heille kaikkea sitä, mitä tarvitsevat. Minä olen tavallinen, typerä työihminen.
— Te ette ole typerä. Ette saa itseänne panetella.
— Ei, ei, kyllä toiset siitä pitävät huolen. Se on totta.
Rouva Hägg pysähtyi portin edustalle ja tarttui Toinin käteen kuin pidättääkseen häntä.
— Juuri sentähden, etten itse kykene antamaan heille kaikkea, mitä tarvitsevat, täytyy minun saada apua. Ja teidän pitäisi auttaa. — Sanokaa, tahdottehan?