Katsellessani kuvaasi tunnen, että rakastan, rakastan ainakin siten, että tiedän, että sinä, yksinäisyyden ystävä ja hiljaisuuden harras heimolainen, olet kaikista ihmisolennoista, joita tähän asti olen tavannut, se, jonka kanssa olen tuntenut kaikkein syvintä sisäistä yhteenkuuluvaisuutta.
Mutta kun uudelleen kysyn itseltäni: rakastanko, rupean epäröimään, sillä rakkauteni on niin toisenlaista kuin se, mitä olen nähnyt elämässä.
Kun ajattelen yhdessäoloamme, luulen uskaltavani sanoa, että se oli »koskematonta». Se oli lämmöstään huolimatta sukua syvien vesien raittiille viileydelle, sukua sen suurelle hiljaisuudelle. Ja vähän saman tapaista on myöskin rakkauteni. Se ei pyydä sinulta muuta kuin mitä olet antanut ja yhä annat. Minä vain kiitän ja siunaan sinua siitä, että olet olemassa elämäni rikastuttajana.
Joku sanonee ehkä: se joka puhuu noin, hän rakastaa koko olennollaan.
Onko sitte luonnotonta, että minä en pyydä enempää? Eihän rakkaus rajoja tunne.
Enkö siis rakasta? Vai todistaako tämä vain sitä, etten elämää ymmärrä sukupuoliolentona, vaan ainoastaan ihmisenä. Ehkä se on puute, ehkä luonnotonta, mutta mikäli olen toisten kokemusten avulla voinut tutkia elämää, olen tullut huomaamaan, että kun ihmiset rakastavat toisiaan sukupuoliolentoina, on tuo rakkaus usein tuhoavaa, repivää, melkein raatelevaa.
Se, mitä minä sain ja mitä minä tunnen, on suloista, elämää edistävää kuin keväinen sade auringon paistaessa, se on tietäni valaiseva kirkkaus, joka tulvehtii itse valon lähteestä, se on raitista, vahvistavaa kuin ilma alppien ylängöillä.
Jos ero sen välillä, rakastammeko sukupuoliolentoina vaiko ihmisinä, on tällainen, eikö olisi voitto ihmiskunnalle jos opittaisiin rakastamaan ihmisinä?
Mutta mikä olisi seuraus? Olisiko se yksinomaan hyvä?
En uskalla tehdä johtopäätöksiä. Minä vain kysyn.