Toini laski kynän kädestään ja jäi, leuka käden varaan painuneena, tuijottamaan ulos ikkunasta. Silloin sattui hänen katseensa pieneen ihmisolentoon, joka seisoi keskellä tietä, herkeämättä tuijottaen häneen.
— Viljo — huudahti hän hämmästyneenä ja nousi. Mitähän asiaa hänellä oli? Ja miten kauan lie jo seisonut tuossa?
Toini avasi ikkunan ja kutsui sisään. Jokin outo jäykkyys lapsen koko olennossa pisti hänen silmiinsä, ja kun poika ei näkynyt liikahtavan paikaltaan, kiiruhti hän portille.
— Päivää, pikku Viljo, mitä kuuluu?
Poika ei vastannut. Hänen vanhoilta näyttävät kasvonsa näyttivät vielä tavallistakin vanhemmilta, huulet olivat lujasti yhteen puristetut ja pelokkaina tuijottivat silmät Toiniin.
— Mitä nyt on tapahtunut? Etkö voi puhuakaan, pikku raukka? — Toini veti hänet rohkaisevan ystävällisesti puoleensa.
— Isä on niin kipeä, — änkytti lapsi. — Hän hukkui —
— Hukkui? Mitä sinä sanot?
— Äiti ei tiedä, — koetti hän taas saada sanotuksi.
— Tule, tule. Mennään yhdessä. — Toini tarttui pojan käteen ja avasi portin.