Oli jo ilta. Keittiössä, johon Toini ja Viljo ensimmäiseksi astuivat, oli hämärä. Hellassa paloi tuli. Heikki, vanhempi pojista, seisoi tulelle asetetun vesikattilan vieressä, tuijottaen kiihkeästi veteen kuin siten sen kiehumista jouduttaakseen. Hän oli itkenyt. Toini näki sen tervehtiessään.
— Mitä täällä on tapahtunut? Viljo ei voinut selittää. Hän puhui hukkumisesta. Mutta eihän se voi olla mahdollista?
— Ei, ei! Heikki puhui selvään ja lujasti kuin äänen lujuudella voittaakseen liikutuksensa. — Mutta ihme oli, että isä pelastui. Me olimme olleet kalassa isän kanssa. Sitte isä tahtoi vielä jäädä onkimaan, mutta käski meidän mennä kotiin, kun täällä oli töitä. — Viljokin, joka aina muuten on isän kanssa, tuli pois, kun isä käski. — Sitte kun vähän ajan perästä tulimme katsomaan, oli venhe kumollaan ja isä vedessä. Järvellä päin näkyi vene, josta kuului hoilotusta. Oliko siinä juopuneita vai muuten pahanilkisiä, olivatko he kaataneet veneen vai isä itse jollain tavoin siitä suistunut, sitä ei kukaan vielä tiedä.
— Joko vesi kiehuu? — Hilkka tuli hätäisesti viereisestä huoneesta.
— Neiti, Te — Häneltä pääsi itku.
— Voi lapsi parkoja, miten olette säikähdyksissänne. Mutta eihän se ihmekään ole! — Toini siveli hellästi itkevän tytön hiuksia.
Heikki katsoi taas kattilaan. Toini oli varma siitä, että hän koetti salata kyyneleitään.
Pikku Viljo vain seisoi kyyneltä vuodattamatta ja jäykkänä sisarensa vieressä.
— Äiti tahtoisi isälle lämmintä kylpyä, selitti Hilkka pikkuvanhaan tapaansa. — Isää viluttaa niin että hampaat kalisevat.
— Sano äidille, että olen täällä ja tahdon auttaa, miten vain voin.
— Ettekö tule sisään, neiti?