— Ei, en minä nyt.
Vähän aikaa sen jälkeen, kun Hilkka oli vienyt Toinin terveiset äidilleen, tuli rouva Hägg itse keittiöön. Hän hyrähti heti itkuun, nähdessään Toinin.
— Tällaista on nyt meillä, nyyhkytti hän, painuen läheiselle tuolille.
— Onhan se kovin surullista, mutta sittekin on syytä olla kiitollinen, kun Jumala näin varjeli —
— Ei sitä tiedä, — keskeytti rouva Hägg. — Hän on niin heikko.
Sellainen raihnainen ruumis — tietäähän sen.
— Jos vain voisin auttaa, tahtoisin niin mielelläni, sanoi Toini. —
Ottaisinko lapset meille, — tai jonkun ainakin?
— Ei, hyvä neiti. Ei kukaan heistä lähde isän luota. Hän on paras, mitä meillä on. Kyllä me nyt pysymme yhdessä.
Rouva Hägg puristi Viljoa itkien rintaansa vastaan, ja Hilkka painui nyyhkyttämään päänsä äidin olkaan. Heikki katsoi taas kattilaan.
— Jos tarvitsette jotain, niin annattehan tietoa, pyysi Toini. —
Voitte mihin aikaan tahansa koputtaa ikkunaani.
— Kiitoksia, kiitoksia! — Rouva Hägg oli jo puolitiessä menossa sairaan luokse.