Toini valvoi myöhään sinä iltana.
»Paras, mitä meillä on» — ja se paras oli ränstynyt mies raukka, jonka hänen omaisensa olivat hylänneet. Sellaista oli elämä ja sellaista rakkaus! Hukkaan kuluneeksi sanottiin tavallisesti tällaista elämää, mutta tässä pienet lapset ja elämän kirjavuutta kokenut nainen itkivät tätä miestä, itkivät häntä parhaimpanaan, sinä, joka »kukkia oli kasvattanut arkisen mielen peltomaahan».
Varhain seuraavana aamuna Toini kävi tiedustelemassa sairaan vointia. Lääkäri oli silloin juuri käynyt siellä ja sanonut keuhkokuumeen alkaneen. Hän oli pudistanut päätään, puhuen heikosta sydämestä ja sairaan yleisestä, huonosta terveydentilasta.
Toini tunsi, ettei hän nyt voinut auttaa, sentähden hän poistui. Mutta tämän jälkeen hän pistäytyi monesti päivässä tiedustelemassa, mitä kuului.
Kun hän kolmannen päivän iltana astui keittiöön, oli siellä hiljaista kuin haudassa.
Hän säpsähti. Mitähän tämä tiesi?
Kun ei ketään kuulunut, läheni hän varpaillaan sairashuoneen ovea ja raotti sitä.
Pienen, lyhyen sohvan nurkkaan olivat Helmi ja Viljo painuneet. Poika oli nukahtanut sisaren polvelle. Nojaten päätään sohvan kaidetta vastaan oli Helmikin vaipunut uneen. Ainoa, joka valvoi, oli Hilkka. Hän oli asettunut vuoteen jalkopäähän, pienelle, matalalle jakkaralle. Hänen epäjärjestykseen joutuneet, vaaleat kiharansa muodostivat kuin sädekehän kauniitten kasvojen ympärille, ja sinisilmissä, jotka herkeämättä olivat sairaaseen kääntyneet, loisti kostea kiilto.
Toini painoi hiljaa oven kiinni. Uusi tarkastus keittiössä oli yhtä tulokseton, samoin vilkaisu vierashuoneeseen. Talon emäntää ei näkynyt missään. Vihdoin Toini kuuli liikettä puuvajasta ja avatessaan oven näki hän Heikin puita pilkkomassa. Mutta ei tietänyt poikakaan äidistä mitään.
Ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin hakea puutarhasta.