Kiiruhtaessaan pientä lehtimajaa kohti, kuuli Toini äänekkäitä nyyhkytyksiä, ja kun astui lehtimajan ovelle näki hän rouva Häggin painuneena puutarhapenkille, hillittömän itkun vallassa. Hänen vieressään huomasi hän pienen paperikäärön.
— Hyvä rouva Hägg, onko miehenne huonompi? Toini asettui hiljaa itkevän viereen.
Vastaukseksi hän sai ainoastaan pitkän, haikean nyyhkytyksen.
— Hän näkyy nukkuvan. Eiköhän se ole hyvä merkki?
Rouva oikasihe, nielasi rohkealla ponnistuksella esiin tyrskähtämässä olevan kyyneltulvan ja sanoi äänellä, joka ilmaisi, ettei tässä ollut vastaansanomista. — Hän kuolee, minä tiedän sen, minä tunnen sen sekä sielussani että ruumiissani.
— Onko lääkäri käynyt toistamiseen?
— Kävi. Tuottaisin hänet vaikka joka päivä. — Tahdon koettaa, mitä ikinä vain voin. — Ei tohtori puhunut paljo, mutta katse puhui — sitä samaa, mitä itsekin tunnen.
— Onko miehellänne paljo tuskia, tiedusteli Toini.
— On usein, toiste on taas niin heikko, ettei voi valittaakaan. Mutta viime yönä tuli sellaiset ihmeelliset voimat. Hän puhui niin paljo — välistä houreissaan, välistä selvänä. — Teistäkin hän puhui. — Ääni pyrki värisemään. — Te olette tavanneet toisenne ennen. Hän muistaa sen, vaikka ette te muista. Hän on siitä kirjoittanut tähän ja muutakin — —
Pitkä, haikea nyyhkytys katkaisi taas lauseen kesken. — Minun piti saada lukea — ja antaa — teille ja —