Toini tarttui paperikääröön, joka penkiltä oli vierähtänyt maahan.
Hänen kätensä vapisi.
— Minä en voi lukea — ottakaa se. — Rouva Hägg kuivasi kyyneleitään. — Olen jo itkenyt täällä ison aikaa — ehkä hän on herännyt. — Hän voitti silmänräpäyksessä liikutuksensa, painoi vain kiireisesti Toinin kättä ja kääntyi sitte menemään melkein juoksujalkaa sairaan luokse.
Hämärtyvän kesäillan valossa omassa huoneessaan Toini avasi saamansa paperikäärön.
»Tytölleni», hän luki päällekirjoituksena.
— Jossain sanotaan »Syvyydestä minä huudan sinua». — Liekö seuraava sana »Jumala» — sitä en muista. Enkä minä sitä sanaa tarvitsekaan, sillä minä en tiedä, onko sinua olemassakaan, sinä ihmisten Jumalaksi kutsuma maailmojen luoja. Mutta nuo sanat sopivat joka tapauksessa minulle. Syvyyksistä minäkin huudan. Hätäni, huonouteni ja kovan kohtaloni syvyyksistä. Huudan: ketä? — Ehkä vain huudan rintaani ahdistavassa tuskassa lievitystä saadakseni. Huudan, kun minulle ei ole annettu sitä lievitystä, minkä muut ovat saaneet, kun he sanoin voivat mieltään keventää, sanoin kuormansa uskoa toisen kannettavaksi. Minulla joka riemu ja joka tuskan tunne vain puristuu kovaksi paakiksi rintaan kuin lumipallo suojailmalla. Mutta sitä paakkia en voi sanoilla toiselle heittää, vaan se jää sisimpääni, siellä kasvaen kuin lumivyöry, joka alleen on tukehuttaa. Siksi minä hädässäni huudan.
Mutta huudanko minä sitte toivomatta vastausta keltään. Onko huutamisenikin yhtä toivotonta kuin koko olemassaoloni? Ehkäpä on. Olisihan se johdonmukaista. Mutta sittekin kytee sisimmässäni toivo, että huutoni kerran saavuttaisi sinut, tyttöni, ainoani, johon todella elämässä olen toivoni kiinnittänyt.
Ainoastaan kerran näin sinut, mutta unohtumattomana sinä jäit mieleeni. Sinä olit hyvä ja hellä etkä herättänyt minussa masentavia etkä kiusaavia ajatuksia. Sinä päinvastoin otit kuin kädestäni ja autoit eteenpäin, sinä, hyvä, tyyni tyttöni.
Käärö valahti Toinin kädestä ja hän painui ajattelemaan.
Herra Häggin omituiset kysymykset muistuivat hänen mieleensä, ja niiden avulla hän vähitellen pääsi perille. Hän muisti sen kesäisen päivän, jolloin hän nuoren, ujon ylioppilaan saattamana oli kulkenut parisen kilometriä, matkalla avomielisesti keskustellen.
Kaiken, viimeksi koetun yhteydessä se herätti sydäntäkouristavan tuskan tunteen. Mutta nyt ei ollut aikaa sitä ajatella.