Toini käänsi lehden ja jatkoi toisesta kohdasta: — Istun yksin kylmänikävässä ylioppilashuoneessani. Ikävän kolkko on ympäristöni, ikävämpi, apeampi mieleni. Luisun huimaavaa vauhtia alaspäin. Isän kuoleman jälkeen on kuin ei mikään minua enää pidättäisi. Kaikki muut meikäläiset ymmärtävät toisiaan, minä yksin olen lasten laumassa musta lammas. Äiti ei ole koskaan ymmärtänyt eikä rakastanut minua. Mitäpä sitä jokaiselle riittäisikään, kun on sellainen liuta ympärillä. Ei kukaan omaisistani sure, vaikka vähitellen häviänkin teille tietymättömille. Itse puolestani en kuitenkaan vielä tyynesti voi kuvitella tällaista osaa itselleni. Ihminen pitää itseään muka liian hyvänä sortuakseen. Uskoo tahtovansa ja voivansa elämässä saada jotain aikaan. Ja mistähän syystä? Jos ihminen uskoo olevansa Jumalasta alkujaan, silloin ymmärrän, että hän uskoo suuruuteensa, mutta mitä arvoa on yksilöllä, josta kuolema tekee lopun niin tyyten, ettei jää muuta hänestä jäljelle kuin kourallinen tuuleen haihtuvaa tuhkaa?
Jos taas olen Jumalasta, silloin pitäisi mielestäni olla uskoa, joka ulottuu niin etäälle, ettei sillä, yhtä vähän kuin toivolla, ole rajoittavia rantoja. Voiko se, mikä on Jumalasta, koskaan kuolla? Jos minulla olisi vaikka tuhat elämää ja hukkaisin ne kaikki, eikö se, mikä on Jumalasta, sittekin pelastuisi, astuakseen jumalallisen voitokkaana yli turmeluksen aaltojen, kulkien sitä kirkkautta kohti, jota varten se on luotu?
Onko tämä hulluutta? Eikö se päinvastoin antaisi arvoa jokaiselle onnettomalle elämän lapsipuolelle — —?
Minä en tiedä enkä jaksa ajatella. Aivojani särkee. Ohimot takovat jyskyttäen. Olen taas ison aikaa viettänyt hurjaa ja kurjaa elämää. Nyt se tympäisee ja mieltä etoo. — Oikeastaan en koskaan ole ollut taipuvainen uskomaan suuria itsestäni, — en siis myöskään uskomaan suurta alkuperästäni. Jo lapsena oli minulla se tunne, että kaikki, johon tahdoin ja johon olisi pitänyt tarttua kiinni, liukui kuin käsistäni, ja se, mitä pelkäsin ja pakenin, se minut yllätti. En voi sanoa, että uskoin ennakolta määrättyyn välttämättömyyden lakiin. Minä vain uskoin oman poveni outoon, ahdistavaan aavistukseen.
Päätin eilen ruveta elämään ihmisiksi. Kävin Elinaa tapaamassa — avun toivossa tietysti, sekä rahallisen että muunlaisen.
Rahaa sain — sekä kiireessä annetun, ystävällisen läksytyksen. Apu jäi tulematta. Hänellä oli omat asiansa mielessä.
Tänään en uskalla lähteä ulos. Pysyttelen arestissa. Pelkään itseäni ja pelkään kompastuskiviä. Nyt myönnän sen. Mutta toiste panee luonto vastaan. Ylpeys kuohahtaa. Miksi minä pelkäisin? Eihän minulla ole syytä siihen enemmän kuin muillakaan.
Mutta kun huomaan kuitenkin pelkääväni, puren hammasta ja kiroon ihmisiä. Osaisin minäkin kulkea ja osaisinpa vielä toimittaakin jotain, jos tie olisi tasaista ja ihmiset ojentaisivat kättä toisilleen, puhuen rohkaisevan iloisesti: tule, minä autan. Mutta nyt he nauravat ja rähisevät, niin ettei kukaan huomaisi, kun he kaivavat kuoppia pimeään, ja kun he sen ovat tehneet, kilistävät he lasejaan ja sanovat: terveydeksi.
Niin et sinä tehnyt etkä tekisi koskaan, kaunis, valkea tyttöni.
Minä olen yksin arestissa ja minua palelee. Ei kukaan minua muista, ei kukaan jouda apuaan antamaan. Sentähden pakenen minä sinun luoksesi. Minä tahdon edes hetken lämmitellä sen muiston ääressä, jonka sain, kun rinnallasi kuljin, lämmitellä siinä kuin mieron väräjävä lapsi toisten lämpimän lieden luona.