Ensin luulin, että tuon hetken elähdyttämänä jaksaisin kulkea vaikka matkan päähän. Se kerta oli oikeastaan ensimmäinen, jolloin rohkenin uskoa, että ehkä minäkin voisin elämässä onnellisesti suoriutua.
Uskoa se ei oikeastaan ollut, mutta toivoa kuitenkin.
Kun sitte ymmärsin, etten pitkällekään päässyt sen muiston varassa, koetin uskoa tulevaisuuteeni uskomalla, että tiemme pian taas yhtyisivät.
Nyt, tänä pitkänä arestipäivänäni kysyn itseltäni: vieläköhän ne koskaan käyvät yhteen? Ja löydänköhän silloin sinut sellaisena kuin sinua nyt muistan ja ajattelen? — — —
* * * * *
Toinin katse sumeni kyyneliin. Nyt hän ymmärsi, mistä oli kotoisin tuo outo, ahdistava tunne vaatimuksesta, jota hän ei voinut täyttää, tehtävästä, joka kävi yli voimain. Nyt hän näki selvemmin kuin koskaan ennen sen apua rukoilevan käden, joka syvyyksistä kurottautui häntä kohden.
Kesti kauan, ennenkuin hän kykeni jatkamaan.
— Ympärilläni on pimeää, minä en lähde hakemaan ainoastaan lämpöä, vaan myöskin valoa siitä muistosta, minkä sinä minulle annoit. Voi kuinka se oli valoisa ja kirkas, se juhannusyö, mikä seurasi sitä päivää, jolloin olin sinun kumppaninasi kulkenut! Minua oli vaivannut sen talon nuorisojoukon vallaton iloisuus. Sellaisen joukon keskellä tunsin aina erakkouteni. Iloremakkaa oli kestänyt ja kesti seuraavanakin päivänä, mutta juhannusaattona ja yönä oli niin ihanan hiljaista.
Olimme saaressa, suuren kokkotulen ympärillä. Kokko oli rakennettu korkeaksi ja tulipatsas muodostui loimutessaan metsän keskellä, aukealla paikalla, ylevän juhlalliseksi. Ahneina, muodoltaan ihanan vaihtelevina leimahtelivat liekit sinistä kesätaivasta kohden. Valkopukuisia nuoria liikuskeli tulen ympärillä, mutta hiljaisina, sanoisinko hartaina.
Silloin tällöin vain heiteltiin risuja lisäksi valkeaan, ja joka heitolla, joka pani kokon ainekset liikkumaan, singahti kimppu säkeniä korkealle taivasta kohti.