Saaren ympäriltä, hienon lehtiverhon läpi pilkisteli kesäyön kirkkaudessa kimeltelevä järvi. Siellä täällä liukui valkoiseksi maalattu venhe äänettömän hiljaa kirkasta pintaa pitkin. Nuoret kokoontuneina ryhmään kaijuttelivat laulun toisensa jälkeen, surunvoittoisen suomalaisen laulun, vienon kuin juhannusyön ihmeellinen kirkkaus.
Suuren riippakoivun juurella istui nuori mies. Kun laulu vaikeni, antoi hän jousensa juosta notkahdella, ja viulusta virtasi ihmeellisen ihana sävelrikkaus, hellä, mutta voimakas samalla, sopusointuisa, mieltä ylentävä ja niin lumoava kuin se ihmeellinen kesäyön valkeus, joka meitä ympäröi.
Sellainen oli se ilta ja yö — ihanin elämässäni, se, jonka sain viettää tavattuani sinut, tyttöni hyvä ja herttainen. —
Minä viluinen lapsi lämmittelen tämän tulen ääressä, lämmittelen siksi, kunnes jälleen tapaamme toisemme.
Yöllä 12/2. — Minä tulen taakkoineni, synnintunnustuksineni luoksesi, tyttöni. Minä ryömin jalkojesi juureen, siinä on minun katumus- ja rukousjakkarani.
Kynttilä palaa lekoittaa tässä vieressäni. Ikkunasta tuntuva tuulen henki sitä tuon tuostakin heilauttaa sinne tänne. Sen himmeä valo tunkee vain heikosti huoneen perälle, missä suuret mustat varjot yölintuina liikuskelevat.
Oskar veli kuorsaa voimakkaasti vuoteellaan. Seinän toiselta puolen kuuluu samanlaisia maanalaisia ääniä. — Toiset nukkuvat. Unella he antavat ruumisrukalleen sovitusta aikaisemmasta pahoinpitelystä. Minä vain en saa nukkua. Kaamea tunne minua valvottaa, ja sitte ajatukset, nuo ainaiset ajatukset.
Olen taas ollut jonkun verran siivompi mies. Eilenkin istuin kiltisti huoneessani kirja edessäni — joskaan eivät ajatukseni olleet kirjassa. Mutta mitä siitä sain? Suonissa polttaa kuin tuli, polttaa hitommasti kuin jos olisin hankkinut itselleni hyvän humalan.
Onko se todella helvetin janoa, joka kurkkuani kuivaa, vai onko se osuuteni isäin perinnöstä?
Kun nyt voisi nauraa, nauraa niin, että seinät tärisisivät ja nukkuvat heräisivät! — Niin, nukkuvat heräisivät, — sittehän siitä olisi jotain hyötyä.