Oskar viettää oikeastaan paljoa iloisempia päiviä kuin minä, mutta hän sietää enemmän ja hän on toisenluontoinen, sentähden hän ei laske alamäkeä samaa kyytiä kuin minä. Mutta ehkä hänkin kerran joutuu maistamaan tekojensa happamia hedelmiä. Soisinko minä sitä? Olenko niin petomainen?
Hän on hyvänsuopa, iloinen sielu. Miksi hänelle pahaa soisin? Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että olen epätoivon partaalla. Minä olen sekä vastoin luontoani että samalla sisäisestä pakosta toisten seurassa yhtä iloinen mies kuin muutkin. Ehkä se johtuu luonteeni heikkoudesta — tai sanoisinko, että siinä myöskin on henkistä kainoutta. Olkoon miten on. Minä en vain toisten seurassa voi olla sellainen kuin tahtoisin ja sellainen kuin olen. Minun täytyy pakostakin olla niin kuin muut. Naula siitäkin syntyy minun ruumisarkkuuni, sen tiedän, mutta syntyköön, minä en sille mitään voi.
Jos iloiset Oskarit ja kaikki maailman Matit saisivat nähdä, että ihminen ei pääse tekojensa seurauksia pakoon, tulisikohan elämä sitte toisenlaiseksi? Jos niin olisi, sitte toivoisin todellakin tuhotulvan pian tulevaksi. Hyötyä siitä totisesti olisi, eikä sitte oma huonouteni olisi silmäänpistävämpi kuin toistenkaan.
Hurskas ja hyvähän tämä toivomukseni siis on.
Mutta mitä minä tässä katumusjakkarallani teen? Syydän syyt toisten niskoille ja toivottelen heille turmiota.
Voi minua raukkaa, raukkaa! Tyttöni hyvä ja hellä, missä sinä viivyt? Miksi sinä et ojenna kättäsi, tuota valkoista, joka voisi auttaa ja nostaa?
5/3. — Käteeni sattui tänään vanha siemenluettelo. Sen kanteen oli painettu: Ken väärin kylvää, hän vaivoin niittää. Minä hätkähdin. Onhan se niin, mutta — enkö minäkin vain saa niittää, mitä isäni ja esi-isäni ovat kylväneet?
12/3. — Toverien seurassa puhun niin harvoin oikeista asioista. Siellä pidetään sitä meidän miesten remakkaa, ja kun puhutaan, pannaan sanat peittämään ajatuksia. Ainakin minä teen niin. Sentähden kysyn itseltäni välistä: Mikähän minussa mahtaa olla yksilöllistä, mikä yleistä? Kun esimerkiksi sinä, tyttöni, olet minulle kuin pilke pimeässä yössä, olet elämäni ainoa tähti, onko tämä jotain minulle yksinomaista sentähden, että minä olen minä ja että satuin sinut tapaamaan kerran kirkkaana juhannusaattona, vai onko niin, että me miehet yleensä sisimmässämme säilytämme kuvan tytöstä, joka on hyvä ja puhdas, joka ei sanoilla saarnaile, vaan joka sittekin herättää meissä halun tulla paremmiksi. Hellävaroen hän ikäänkuin sulkee sisimpämme käteensä, karistaa siitä pois paljo ja osoittaa sitte meille: katso, noin paljo hyvää oli sinussa.
Luulen, että moni pyhäkössään palvelee tällaista tyttölasta, vaikka me »huvittelemme» toisten naisten seurassa.
Nyt en tahdo kirjoittaa enää. Elämä on taas ollut vähän paremmalla puolella. Koetan tehdä työtä.