30/3. — Olen ollut uskoton tytölleni, ja olen yhä. Sentähden en enää kirjoita sinulle, vaan toiselle.
Joku voisi väittää, että olen jo aikoja sitte ollut uskoton, mutta minä en nyt tarkoita sellaista uskottomuutta. Väittäisinkö, että olen tarpeeksi ihanteellinen sanoakseni, että ihminen antaa niin äärettömän vähän antaessaan ruumiinsa. Minä tarkoitan pahempaa uskottomuutta. Minä lemmin toista. Jo samana päivänä, jolloin kirjoitin uskovani, että me miehet sittekin ylinnä rakastamme hyvää naista, näin minä hänet, jota nyt rakastan. Opin silloin ymmärtämään, että me myöskin sangen herkästi lemmimme sellaista, joka on kuuma ja kiihoittava kuin neste, joka lasissa päilyy.
Nyt minä rakastan sinua, rakastan, vaikka tunnen että sinä perikatoani joudutat. Huulesi ovat niin pehmeät, silmäsi valavat sähköä joka jäseneeni. Ennen minä pelkäsin sinunkaltaisiasi naisia. Tunsin oman, tyhmän kömpelyyteni heidän seurassaan. Sentähden suutuin heihin.
Ehkä minä suutuin siitäkin syystä, että aavistin sellaisen ilon makeaksi, jos vain olisin päässyt ujoudestani, mutta siitä en päässyt — ennenkuin sinä minua autoit. Suvaitsit olla huvitettu seurastani, ja se nosti minut omissa silmissäni. Siten sait minut kokonaan valtoihisi, enkä nyt irti pääse, en vaikka jo tunnen tuhon tulevaksi.
Jos sinä näkisit minun ajatukseni, sinä, joka niin koetat »parastani» harrastaa. Sinähän olet raittiusihminen ja sinä koetat vaikuttaa minuun. Mutta sinä olet itse se kuuma, huumaava viini, joka jouduttaa perikatoani. Kaunis sinä olet ja katseesi kiehtoo. Sinä tunnet valtasi naisena, ja sinä nautit siitä, mutta sitä et myönnä itsellesikään. Sinä et tahdo olla rehellinen — et tahdo — saadaksesi rauhassa leikkiä. Sen näkee mies, jota sinä tahdot »auttaa» ja nostaa. »Ole raitis, ole raitis», huudan minä sydämessäni sinulle, kun sinä käyttäen kaikkia naisellisen lumousvoimasi välikappaleita toisille saarnaat raittiutta. Tunnen katseeni tunkeutuvan sisimpääsi, mutta sitä et sinä ymmärrä. Tiedän siitä, mikä sisimmässäsi piilee, enemmän kuin sinä itse ja kuitenkin rakastan minä sinua, rakastan ja etsin kuin sitä juomaa, joka turmanvirtaansa minut upottaa.
15/4. — Uskottomuuteni puuska on lopussa, ja se loppui niin arvokkaasti, että kannattaisi nauraa. Minä olin vain »väliaikainen» toisen poissa ollessa tai ehkäpä rangaistukseksi hänelle! Nyt minä palaan sinun luoksesi, tyttöni, palaan, en vain ajatuksin ja sanoin, vaan teoin. Jos minussa jotain pelastamisen arvoista on — ja uskon, että sitä vielä on — täytyy sinun pelastaa se. Minä tulen sinun luoksesi apua kerjäävänä. Olen koettanut hankkia itselleni tietoja sinusta. Olenkin jo hiukan jäljillä. Ja minä kuljen, kuljen siksi kun löydän. Ehkä ne piikit, jotka tällä toivioretkelläni minua pistävät, ja ne kivet, jotka verille haavoittavat jalkani, voivat loihtia esiin sen verran hyvää minusta, että sinä et hylkää minua, kun tulen. — — —
* * * * *
Kirjaan oli jätetty pari tyhjää lehteä. Toini käänsi ne ja siirtyi lähemmäksi ikkunaa, nähdäkseen paremmin.
— Mikä itkuinen, hätääni huutava lapsi olinkaan, kun viimein kirjoitin! Nyt olen vanha mies, jonka tunteet ovat talttuneet ja jonka selkä on tottunut olemassaolonsa taakkaa kantamaan.
Toivioretkeni? Niin siitä on aikaa, kun sille lähdin. Ja se päättyi toisin kuin olin ajatellut. Juuri kun olin pääsemäisilläni perille, kompastuin niin pahasti, ettei nousemisesta voinut enää olla puhettakaan. Minä olin saanut tietää, missä sinä asuit, sinä tyttöni, joka nyt elit enemmän ajatuksissani, mielikuvituksessani, oman sydänkaipuuni luomana kuvana kuin todellisena olentona. Olin lähikaupungissa, eikä luoksesi ollut kuin tunnin kävelymatka. Mutta ennenkuin lähdin, vahvistin mieltäni pienellä humalalla, — kaiketi sitä varten, ettei rohkeus pettäisi.