Lähdin sitte viimein matkalle. Valtamaantieltä jouduin metsäpolulle, metsäpolulta radalle. Istahdin sinne lepäämään — ja nukuin. Heräsin outoon kuminaan. Koetin kiireimmän kautta kömpiä syrjään, mutta se oli myöhäistä. Sain sääreni jättää sakkona luvattomasta radalla kulkemisesta. — Minut vietiin sairaalaan. Kun aloin toipua, kirjoitin Elinalle. Hän tuli heti. Sairaalasta päästessäni hän vei minut kotiinsa ja piti minusta parempaa huolta kuin kukaan ennen. Hän ilmoitti onnettomuudesta äidille, joka asui kaukana Pohjois-Karjalassa, Hanna sisareni luona, mutta äidillä ei ollut varoja, voimia eikä tilaisuutta tehdä mitään hyväkseni. Kaikki omaisuus oli mennyt nuorempien siskojen kouluttamiseen. Hanna avusti jo siinäkin, ja hän elätti nyt äitiä. Vähistä varoistaan oli Hanna kuitenkin pistänyt kirjeeseen viisikymmentä markkaa sekä ystävällisen tervehdyksen ja pyynnön, että hän toistekin saisi tietoja minusta. — En ole tätä sisartani oikeastaan koskaan tuntenut. Hän oli vanhin ja sai viran minun pienenä ollessani. Mutta siitä, mitä hänen joskus käydessään kotona näin, päätin, että hän oli samanluontoinen kuin isä ja minä.
Elina ei olisi mielellään näyttänyt minulle äidin kirjettä, mutta sain sen käsiini. Minä ymmärsin siitä, että omaisillani ei ollut tilaa minulle, ei missään suhteessa, ja minä kielsin Elinaa heille kirjoittamasta.
Elina on nyt vaimoni. Jollen olisi vanha ja paljo kokenut, ajattelisin ehkä, että olisinhan voinut saada paremmankin. Nyt täytyy minun tunnustaa, että hän on liiankin hyvä minulle. Minä olen saanut enemmän koulusivistystä kuin hän, mutta hänellä on — kaikesta huolimatta — sitä suuriarvoisinta — sydämen sivistystä. Millainen hän on ollut minulle, sen tietää Jumala yksin. Välistä on kyynel pakostakin silmään pyrkinyt, kun olen nähnyt, millä rakkauden ihmevoimalla hän henkisesti pyrkii tasalleni, pyrkii ajattelemaan minun ajatuksiani, tuntemaan minun tunteitani ja sitte naisellisella hienotunteisuudella tekemään elämän minulle helpommaksi.
Ja sitte on hän rikastuttanut minun elämääni lapsillaankin. He rakastavat minua ja pitävät minua hyvänä isänä. Minä, hyvä isä, voi elämän ihmeellisyyttä! Kun ankara, lahjomaton elämän tuomio on meitä ruoskinut, ruhjonut, valaa se pisaran lääkitsevää lohtua haavoihin.
Vai onko tämä armahtavan Jumalan töitä? En tiedä. Kuitenkin täytyy minun tunnustaa, että olen ruvennut uskomaan Häneen. En niinkuin se uskoo, joka yhteydestä hänen kanssaan ammentaa ijänkaikkisuusvoimaa ajan raskasta taakkaa kantaakseen. Minä uskon väsyneesti, tiedottomasti kuin suuren koneiston kulunut ratas — jos se voisi ajatella — uskoisi siihen, että totta on sillä, mikä sitä kuluttaa, jokin tarkoitus, kaiketi eivät ole suotta rakennetut nuo suuret, ihmeelliset koneet eikä turhaan kulu se voima, joka sen ympärillä vaikuttaa. Ei kai suotta vaivan ja työn esiin puristama hiki helmeile lukemattomien työntekijäin otsalla, ei suotta suuria uhrata. Kaiketi on sillä kaikella joku järjellinen tarkoitus ja kaiketi johtamassa on joku, joka tarkoituksen tietää, vaikka minä koneiston sisällä oleva, pian kuluva osa, en sitä näe enkä ymmärrä.
Vaikka ei uskoni tämän selvempi olekaan, en sitä sittekään antaisi pois, yhtä vähän kuin mieronkiertäjä luopuisi leipäkannikasta, joka hänet hengissä pitää.
Tämä uskoni on kuitenkin ainoa, joka sovittavasti selittää minunkin elämäni. Sanoohan Rydberg:
»Joskin viivyt korpitiellä
Polvi polvelta sä vielä,
Saavut kerran Jordaniin.»
Jos minun sortumiseni voi suojella toisia, jos minä, sentähden että olen vanha, paljo kokenut mies, jollain tavoin voin tasoittaa tietä niille lapsille, jotka minulle ovat isän nimen antaneet, onko elämäni silloin hukkaan kulunut?
Nämä lapset ovat oikeastaan olleet elämäni ainoa ilo. Rakastan heitä kaikkia. Helmi ja Heikki tarvitsevat minua kuitenkin vähemmin. He ovat reippaita, työkykyisiä, kuten heidän äitinsä. Kyllä he elämässä suoriutuvat. Mutta Hilkka, sinä suurkaupungin pyörteistä noussut, puhdaskatseinen lapsi, sinä olet suloudellasi antanut tyydytystä särkyneen sieluni kauneudenkaipuulle, sinä olet hyvyydelläsi, hellyydelläsi muistuttanut minulle sydämeni rakastamaa tyttöä, jonka kuva oli nuoruusaikani ainoa valontähti.