Ja sinä, Viljo, jolla minun tähteni pienestä pitäen on ollut vanhat, kärsivät kasvot, minä rakastan sinua niin suuresti siksi, että minulla on paljo sovitettavaa, kun sinulta riistin lapsuutesi ilon, ja myöskin sentähden, että olet hiljainen, pelkäävä, pieni poika, jonka täytyy lähteä sille taipaleelle, jonka toiseen päähän minä pian toivon pääseväni. — — —
* * * * *
Toini ei voinut jatkaa lukuaan pitkään aikaan. Kyynelvirta toisensa jälkeen sumensi katseen.
Totisesti tässä huusi ihmisveri, huusi taivasta kohden.
Heikko kajastus idässä ilmoitti jo aamunkoittoa, kun Toini uudelleen tarttui paperikääröön, jatkaakseen lukuaan. Hän säpsähti nähdessään päivämäärän. Se oli sama, jolloin hän — kuten luuli — teki herra Häggin tuttavuutta.
Lämmin liikutuksen laine läikähti hänen kasvoilleen hänen nähdessään, että se, mikä seurasi, tarkoittikin erityisesti häntä.
— Kun kerran nuorena aloin tätä päiväkirjaani kirjoittaa, omistin sen tytölleni. Täytyyhän minun jo senkin tähden kirjoittaa tähän jotain nyt, kun olen nähnyt sinut jälleen.
Me muutimme tänne sentähden, että minä tiesin sinun asuvan täällä ja rukoilin Elinaa muuttamaan.
Miksi? Siitä syystä, että minä vanhuudestani huolimatta olin niin lapsellinen. Sinä ja minä yhdessä, toinen toistemme tovereina niinkuin ennen ajattelin, sehän oli sula mahdottomuus joka suhteessa. Minä en sitä edes enää olisi toivonutkaan. Mutta sinä ja minä yhdessä naapureina, joilla olisi seuraa ja ehkä hiukan iloakin toisistaan, siitä uneksin vielä. Minä kuvittelin sinut istumassa vierelläni, puhelemassa hiljaisella, hyvällä tavallasi, ja minä puhelin itsekin sinulle iloiten siitä, että sain ja osasin tehdä niin.
Mutta tämän lisäksi oli minulla toinenkin toivo. Minä suorastaan janosin tietoa siitä, muistitko sinä minua ja oliko yhteinen kävelymme sinulle ollut samaa, mitä se oli ollut minulle. Houkkio kun olin, uskoin minä moista. Minä olin siinä suhteessa poikkeukseksi oikein tavallisen miesmäinen. Miehen on niin helppoa uskoa, että hän on tehnyt toiseen jonkinlaisen vaikutuksen. Eihän tuo heikkous yleensä minua vaivannut, mutta luulen, että se tässä johtui ikävästä saada kipeneen elämän kaunista runoutta heijastumaan oman elämäni särkyvään kuplaan.