Kun muutimme tänne, kuulin, että olit sairas. Minä valvoin vuoteellani sinun tähtesi. Minä koetin aavistaa, kärsitkö sielun vai ruumiin puolesta. Oliko se Jumala, johon niin lapsellisesti uskoit, sinut jättänyt, vai oliko se elämäntehtävä, jonka äidiltäsi olit perinyt, käynyt sinulle liian raskaaksi. Niin kysyin itseltäni sinun sairastaessasi, niin kysyin sittekin, kun näin väsyneet, kalpeat kasvosi ikkunassa.
Kun rupesit toipumaan, toivoin tutustumista. Silloin matkustit pois.
Melkein katkerana koetin sen jälkeen työntää sinut mielestäni. Sinähän jätit minut tahallasi — — kiusalla — juuri kun olin tullut luoksesi. Siksi en tahtonut ajatella sinua enää.
Mutta sitte palasit, ja tänään olet käynyt meillä.
Mitä minä sanon siitä? Sinä olit sama kuin ennen, sen näin silmistäsi, olennostasi, sen kuulin niistä kauniista kuvauksista, joilla sinä Elinan mieliksi koetit minua ilahduttaa. Mutta minulle sinä et ollut sama. Sinullakaan ei ollut sijaa minulle. — Eräs vieras nimi oli usein huulillasi. En tiedä, missä suhteessa olette toisiinne, mutta minä en voinut olla kysymättä itseltäni: olisikohan sinulla ollut minulle sijaa enemmän, ennenkuin tapasit tuon toisen?
Joku kirjailija on jossain sanonut, että on turvallista tietää kuoleman aina tulevan oikeaan aikaan. Ainakin minulle on kaikki elämässä tullut liian myöhään — tai oikeammin, minä olen itse myöhästynyt. Kun kiiruhdin isäni tautivuoteelle, myöhään. Hän oli kuollut. Kun pyrin sinun luoksesi, tulin myöhään. Onnettomuus tapasi tiellä. Liian myöhään Elina alkoi ymmärtää, miten suuressa avun tarpeessa olin, liian myöhään kolkutti kirje omaisteni ovelle: he eivät enää voineet eivätkä jaksaneet auttaa. Ja nyt, kun vihdoin pääsin luoksesi, tulin — liian myöhään.
Mutta niinhän olikin, että kuolema tulee oikeaan aikaan. Ehkä se korvaa elämän myöhästymiset.
Kuolema, sinä erehdysten korjaaja, joko alan sinua odottaa, sinua ja sitä, mitä myötäsi tuot, olipa se sitte puhdistavaa kiirastulta, sovittavaa selitystä tai muuta, jota ei ajatukseni jaksa käsittää.
Mutta paras, kun en odota. Se hyvä, mitä olen odottanut, sitä ei ole kuulunut. Ehkä sinä, tyyni kalpea viikatemies hyvyydessäsi tulet odottamattakin — — —
* * * * *