Toini nousi, heitti huivin hartioilleen ja hiipi hiljaa huoneesta.
Kaikki muut talossa nukkuivat vielä. Hän kulki varovaisesti ruokasalin läpi etehiseen ja sieltä ulos.
Puutarhasta lehahti kukkien tuoksu häntä vastaan. Aurinko oli juuri noussut, ja sen kirkkaat säteet pujahtelivat iloisesti paikasta toiseen. Havahtuen karistelivat kukat kastepisaroita hiuksistaan. Hiljainen tuulenhenki humisi huomentervehdystään puitten latvoissa, ja aamukasteessa kimalteleva nurmikko ihasteli omia, auringon kirkastamia hohtohelmiään. Nukkuva luonto nousi unestaan. Toini kulki edestakaisin, edestakaisin käytäviä pitkin.
— Ei tyyntyä syömeni malta, se viel' yhä myrskyää. — Sen hän tunsi.
Miksi, miksi, tiedusteli tuskaisena hänen sydämensä.
— Ja miksi minäkin, — heräsi sitte syyttelevänä kysymys, — miksi vain lisäsin kuormaa? Miksi olit perheinesi, oloinesi mielessäni vain silloin, kun kaipasin jotain mieltäkiinnittävää, jotain ajatuksia antavaa tai ajatuksia haihduttavaa. Miksi en sinussa kohta nähnyt lähimmäistä, joka tarvitsi minua?
Toinin mieleen johtui eräs kohta päiväkirjasta, jota hän vain vilkaisemalla oli silmäillyt. Siinä oli Eero viitannut siihen, mistä he olivat keskustelleet yhdessä kävellessään.
— Kristus on se lämmin virta, joka voimakkaana kulkee läpi elämän jäämeren — niin sinä sanoit. — Saattaa olla. Kuuluuhan se kauniilta. Mutta en minä ainakaan ole tullut kosketuksiin sen virran kanssa. — Liekö sitte oma syyni, vai miten, mutta eihän mahtava merenvirta voi joka poukamaan poiketa, ei joka rantaa huuhtoa.
Toinin katse sumeni kyyneliin.
— Voi Eero, Eero! — Etkä vain sinä, mutta kaikki ne sadat, tuhannet ja miljoonat — miksi on heitä niin paljo, heitä, joiden sisin jäitä sulattavan lämmön puutteessa jää kylmänä kuolemaan, vaikka jokainen ihmislapsi on onnea ja elämää varten luotu?