Mikä kantaa kumartuneena, mikä suoraselkäisenä, mikä kevyen huolettomasti, mikä tarmokas ilme kasvoillaan.
Mutta kirkon perältä, alttarin yläpuolelta olevasta taulusta loistaa katsojaa vastaan häikäisevä valkeus ylösnousevien joukosta, loistaa, ikäänkuin säteillään valaen ylösnousemuksen kirkkautta ja voimaa arkielämän harmauteen.
Juuri samaa olen viime aikoina tuntenut.
Elämä on puhunut minulle voimakkaammin kuin koskaan — ensin luonto siellä Alppien maassa, sitte ihmiselämä yksinkertaisine ja kuitenkin niin ihmeellisine vaiheineen. Olen nähnyt niin paljo surua ja kuitenkin on kuin nyt vasta ymmärtäisin, miten suurta ja ihanaa elämä on.
Joka keväästä, joka talven vallan voittaa, joka aamusta, jolloin pimeys pakenee valon tieltä, tahtoisin kiittää, sillä ne julistavat kaikki elämän ja totuuden voittoa.
Me puhuimme niin usein yhdessä perinnön merkityksestä. Te painostitte sen peloittavaa puolta ja — olette oikeassa. Mutta olemmehan kaikki myöskin saaneet Eedenin perinnön, jonka vaikutuksia ei mikään voi kokonaan tyhjäksi tehdä.
Siksi juuri puhuu nouseva päivä ja kukkiva kevät ijäisyyselämästä, ijäisyystotuuksista, joita ei mikään voi tyhjäksi tehdä.
* * * * *
Toini antoi kynän painua ja ajatteli hetken. Hänen sielunsa silmäin eteen kohosi kuva hiljaisesta, kirkaskatseisesta miehestä, joka oli suuri nöyryydessään, jaloudessaan, mutta jolla oli suuri surujen taakka kannettavana.
Hän tarttui äkkiä uudelleen kynään.