Miten kummallista! Äsken juuri hän oli istunut kirjoittamassa kokonaan sen valtaamana, mitä haudalla oli kokenut ja kuullut, ja nyt olivat jo toiset vaikutelmat työntäneet kaiken tuon syrjään.
Hän istui kauan ajatuksiinsa vaipuneena, voimatta jatkaa kirjettään. Mutta sitte sulautuivat kaikki eri kokemukset ja vaikutelmat yhteen, ihanaksi, sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Hän tarttui kynään ja jatkoi:
— Kerroin jo hautaustoimituksesta, miten ehjästi ja johdonmukaisesti kaikki siellä korotti mielen yli sen, mikä oli särkynyt, tuhoutunut, siihen ijäisyysmaailmaan, jossa »vajaa lakkaa».
Senjälkeen kun tuota kirjoitin, olen omastakin puolestani kokenut paljo. — Tie on auennut. Olen vapaa suunnittelemaan tulevaisuuteni suhteen, miten vain tahdon. Minua ei sido muu kuin sydämen rakkaus, mutta se onkin lujin side.
Toiste kerron enemmän tästä. — Omat asiani tuntuvat nyt niin mitättömän pieniltä, vaikka ne toiste taas pyrkivät anastamaan liiankin paljo alaa.
Palaan vielä hautajaisiin. Siellä tuli niin elävänä mieleeni eräs seikka tai sanoisinko kokemus, josta teki mieleni kertoa jo silloin, kun yhdessä ihailimme Tanskan taidetta.
Meillä on täällä Suomessa eräs kirkko, jonka maalauksista on paljo puhuttu ja kirjoitettu.
En käy niitä ensinkään arvostelemaan. Siinä suhteessa saattaa tietysti pitää eri näkökohtia silmällä. Sanon vain, mitä ne minulle ovat puhuneet. — Ja sanon vielä senkin, että jos kerran saisimme kulkea siellä yhdessä, niinkuin Uudessa Glyptothekissä, luulen, että Te tuntisitte samaa.
Kun ensi kertaa astuin tuohon kirkkoon, teki se minuun mitä valtavimman vaikutuksen.
Kirkkoa ympäröivän lehterin pohjaväri on ikävän harmaa: Painostavan arkielämän raskauden tuo se kohta mieleen. Tämän arkisuuden ympäröiminä kulkevat nuoret pojat kantaen elämän taakkaa ruusuineen ja ohdakkeineen.