Äiti odotti tällä kertaa Astridia erityisellä jännityksellä. Tytöllä taisi olla kihlauksen tapaista tekeillä, ja äiti oli siitä sekä hyvillään että huolissaan. Olihan se niin vakava asia jo se, että aikoi sitoutua. Ei siinä osannut tarpeeksi tarkkaan punnita. Mutta eihän sitä toiselta puolen osannut surra, että tytöllä oli ottajia.
Tohtorinna kattoi hyräillen kahvipöytää. Olipa niillä nyt hauskaa sisaruksilla. Oikein hiveli mieltä, kun ajatteli!
Kun vain jaksaisi saada kaikki nuoremmatkin lapset aikaihmisiksi, niin sittehän sitä saisi hyvitystä työstään ja saisi levätä tyytyväisenä tietäen, että on sitä johonkin kyennyt, kun on sellaisen lauman kasvattanut ihmisiksi.
Pihalta kuului samassa rattaitten ratinaa, ja tohtorinna kiiruhti vastaan.
Tohtori seisoi ikkunassaan. Hän näki ensi vilahduksen nuorten iloisista kasvoista. Etuistuimella hän näki molemmat tyttärensä, heidän takanaan Oskarin ja Eeron valkolakit päässä.
Tohtori nosti käden otsalleen. Se oli kylmän kostea. »Toverin» ilohaukunta ja tohtorinnan raikas »tervetuloa, tervetuloa» tunki kuin etäisyydestä hänen korviinsa. Hän seisoi yhä jäykkänä ja liikkumattomana paikallaan.
Ne valkolakit, ne valkolakit, ensimmäisen suuren voiton ja tuhansien iloisten toiveitten merkit, miten se koski, kun ne tuossa paistoivat hänen silmiinsä.
Eerollakin oli nyt sellainen, sillä pojalla, joka oli isälleen rakkain ja jonka jok'ainoassa piirteessä isä tunsi itsensä. Oliko hänenkin kuljettava samaa tietä? Oliko tuota ensimmäistä suurta voittoa seuraava asteittainen aleneminen, toivoton, tuskallinen taistelu, josta ei ollut muuta tulosta kuin masentavaa itsensä halveksimista ja katkeraa, milloin toisiin, milloin omaan itseen kohdistuvaa syyttelemistä.
Tohtori pyyhkäisi taas kylmää hikeä otsaltaan. Sitte hän oikaisihe ja astui jäykkänä kuin ainakin etehiseen nuoria vastaan.
Eero tervehti paraikaa äitiään, kun tohtori avasi oven. Kun hän huomasi isän, kävi kuin värähdys hänen kasvoillaan. Isä näki sen ja ymmärsi. Hän tunsi omasta itsestään tuon sanomattoman sisäisen nälän, jota ei uskaltanut näyttää, ei valloilleen laskea, siksi että sitä itsekin häpesi. Mutta hän oli jo ehtinyt sille asteelle, jolloin ei enää ollut näyttämisen mahdollisuuksiakaan. — Terve, sanoi hän vain kättä ojentaen. — Onneksi herra ylioppilaalle!