Eero, vanhin kotona olevista lapsista, istui erillään muista huoneen perällä, suuressa, vanhanaikuisessa keinutuolissa, kirjat polvellaan. Ikkunan luona, pienen pöydän ympärillä lukivat kansakoulua käyvät lapset läksyjään. Heitä oli kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Ville, vanhin heistä, istui kahdeksanvuotiaan Yrjön vieressä ja joka kerralta, kun Yrjön sisälukuharjoitus kävi liian äänekkääksi tuuppasi Ville häntä saappaan korolla sääreen. »Älähän», äännähti silloin Yrjö ja siirtyi etäämmälle veljestä. Mutta tuuppaus teki tehtävänsä. Luku kävi isoksi aikaa hiljaisemmaksi, kunnes voima ja vauhti taas vähitellen kiihtyi, aiheuttaen lopulta uuden tuuppauksen.
Villen ja Yrjön välillä ijässä olevat pikku tytöt istuivat pöydän toisella puolella, milloin äänettöminä lukien, milloin hiljaa keskenään supisten.
Ulkona oli pilkkosen pimeä. Silloin tällöin ikkunoita vastaan singahtavista, märistä hiutaleistä päättäen satoi siellä lumiräntää. Tuuli tuntui käyvän puuskittain. Väliin se vaikeni, sitte yritti taas entistä vihaisemmin. Nurkan ohi pyyhkäistessään se aina ulvahti pitkään ja haikeasti.
Huoneessa olevista sitä eivät kuitenkaan muut huomanneet kuin tohtorinna ja Eero. Tohtorinna huokasi silloin aina väsyneesti ja raskaasti. Eero sitävastoin ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota siihen mitä kuuli. Hän vain luki.
Kun tuuli levähti eikä huoneessa kuulunut muuta kuin lukevien ja leikkivien lasten ääniä, saattoi tohtorinna viereisestä huoneesta eroittaa miehensä askeleet. Sitte hän kuuli tohtorin asettuvan tuoliinsa, kuuli paperin rapinaa kuin sanomalehtiä olisi käännelty ja pari kertaa lusikan kilahduksen lasin laitaa vastaan.
Tohtorinna huokasi. Huulia väräytti katkera hymy. Hermostuneen kiireisesti hän sitte tarttui pöytälaatikosta ottamaansa veitseen ja rupesi valmistamaan voileipiä lapsille.
Katse kulki lattialla leikkivästä tytön tylleröstä pöydän ääressä lukevien luokse ja pysähtyi sitte Eeroon, joka koukkuselkäisenä kuin vanhus istui painuneena kirjojensa yli.
Miten kalpea hän oli! Kyllä näki, että hän oli ollut sairaana ja oli vieläkin. Mutta eihän hänen laiseltaan mitään saanut tietää. Senlainen umpimielinen tuppisuu hänkin oli, aivan niinkuin isänsä. Ei äännähtänyt, vaikka puulla olisi päähän lyönyt. Senlainen hän oli jo pienenä.
Tohtorinna oli taas huokaista, mutta huokauksen asemesta tulikin hymyily, sillä hänen ajatuksensa luistivat Oskariin, joka paraikaa luki ylioppilastutkintoaan. Se poika osasi iloita ja valmistaa iloa muillekin. Kaskuja ja hyvää tuulta häneltä riitti, niin että siitä äidinkin väsynyt mieli virkistyi. Olisipa nyt vain Oskar täällä, ei silloin tarvitseisi kuunnella tuota tuulen raskasmielistä valitusta, eikä pääsisi ahdistamaan synkät ajatukset.
Mutta oliko ihme, jos ei iloita jaksanut? Tällainen lauma aina ympärillä ja kohta kätkyessä taas uusi avun pyytäjä. Ihminen oli hänkin.