Viereisestä huoneesta alkoivat taas kuulua nuo hitaat, laahaavat askeleet, ja lusikka kilahti totilasin laitaan.
Tohtorinnan mieli kuohahti. Tuolla hän kulki, tuo umpimielinen yksinjurottaja, joka ei muusta välittänyt, kunhan sai tapojaan noudattaa ja olla rauhassa. Ja sellainen oli se mies, jolle hän kerran onnellisena seitsentoistavuotiaana oli antautunut!
Voi niitäkin aikoja! Elämä oli ollut kuin silkkiä siihen asti ja silloin sitä tietysti kuvitteli, että nyt se ilo vasta alkaa, kun naimisiin joutuu.
Mutta pitkältäkö sitä riitti? Hän ei vielä ollut täyttänyt kahdeksaatoista vuotta, kun Hanna syntyi. Se oli ensimäinen suru. Hän oli silloin itse vielä niin lapsellinen. Hän olisi mieluummin huvitellut kuin kytkeytynyt kätkyen viereen. Mutta minne sitä siitä pääsi. Täytyi vain alistua. Ei auttanut muu.
Ennenkuin vuosi uudelleen oli umpeen kulunut oli toinen jo kätkyessä.
Tohtorinna sivalsi sukkelasti voita leivälle ja pisti sen lautaselle toisten valmisten voileipien viereen. Sitte hän leikkasi uuden viipaleen ja levitti voita päälle.
Hänen liikkeensä olivat yhtäkkiä muuttuneet. Ne eivät enää olleet väsyneen hitaita. Ne olivat vilkkaita, voimakkaita. Hän muisti voimansa vuosia ja niistä heijastui häneen vieläkin hetkellistä voimaa.
Pian oli elämä häntä kypsyttänyt! Vaikka hän Hannan syntyessä itse vielä oli lapsi, ei hän kauan sen jälkeen lapsena pysynyt. Kun Astrid syntyi, oli jo toisin. Hän oli silloin alkanut käydä sitä kovaa, itsetietoista taistelua, johon hän muutamien vuosien voimat keskitti. Hänelle oli selvinnyt, miten kovin heikko luonne tohtorilla oli. Liiankin hyvin hän oli oppinut sen, mitä sekä iso-isä, isä että suurin osa paikkakunnan herroista olivat hänelle opettaneet. Umpimielisyys ei siihen aikaan häntä vaivannut. Hän rakasti iloista seuraelämää yhtä paljo kuin hänen nuori rouvansa. Mutta hän rakasti lasia myöskin, ja se pani pelkäämään.
Oltuaan pari vuotta naimisissa aavisti jo Aina-rouva millaista mahtoi olla elämä juomarin vaimona, ja se aavistus kypsytti hänet naiseksi. Se nostatti taisteluun. Hänen kohtalonsa ei saanut muodostua sellaiseksi. Hän tahtoi ja hänen täytyi se estää. Olihan hän nainen, vieläpä nuori ja kaunis. Hänellä oli vaikutusvaltaa ja hänen täytyi päästä voitolle.
Miten ne vuodet selvinä olivat mieleen painuneet, ihan kuin tuskan sinne uurtamina. Kuinka hän silloin lirkutteli ja lellitteli miestään ihan kuin pientä lasta, saadakseen hänet lupaamaan, ettei joisi kylässä kohtuuttomasti.