Huoaten ja väkinäisesti se lupaus usein annettiin ja kun iltakutsuista palattiin kotia, oli se tavallisesti rikottu.
Tohtori puolusti itseään sillä, että se oli tapahtunut »aivan vahingossa», »ihan tietämättä ja tahtomatta» tai sillä »ettei se niin vaarallista ollut». Mutta Aina oli järkähtämätön. Hän tahtoi pelastua itse ja hän tahtoi pelastaa perheensä, sentähden hän ei saanut antaa anteeksi. Tohtorin täytyi oppia pysymään kohtuudessa.
Lellitteleminen vaihdettiin senvuoksi kovuuteen. Mutta ei tullut tylyydestä eikä ankaruudesta apua enemmän kuin hyvyydestäkään. Tohtori oli parantumaton.
Siitä oli vuosia nyt, mutta vieläkin tuntui raskaalta ajatella tuota suurta taistelua ja suurta tappiota.
Tohtorinnan ajatukset keskeytyivät samassa, sillä leikkivien pöydässä kuului paha parahdus.
— Mitä nyt? Taasko sinä Ville teet kiusaa? — Äiti kuivasi Yrjön kyyneleitä.
— Tallasi niin kovasti — ihan korollaan, nyyhkytti Yrjö jalkaansa pidellen.
— Niin, kun Yrjö lukea popisee, niin ettei toiset osaa ajatella mitään.
— Olkaa nyt kilttejä! Ja sinä Yrjö istu tähän ruokapöytään. Te saatte kohta voileipiä ja sitte saatte mennä nukkumaan.
Tohtorinna haki astiakaapista viisi pientä tinatuoppia, kaasi maitoa niihin ja järjesteli voileipiä niiden viereen, niin että tuli yhtä monta kovaa ja yhtä monta pehmoista palasta jokaiselle. Sitte hän nosti lattialla leikkivän pöytään ja rupesi syöttämään.