— Äidistäkö? Se on vaikeaa. Hyvin kaunista maisemaa ja hyvin henkeviä kasvoja on vaikea maalata. Eikö olekin? Paras ja hienoin jää aina pois. Äiti oli sellainen. Hän oli niin rikas — ja teki toisia rikkaiksi.
— Silloinhan siitä riittää muillekin.
Neiti katsoi häneen pitkään. — Te olette oikeassa. Pitäisi voida antaa paljo, kun on saanut niin runsaasti. Välistä tuntuu siltä kuin en jaksaisi ajatella elämää ehkä pitkääkin, ilman äitiä. Silloin koetan muistella, miten paljo viimeisenä yhdessäolo-vuotenamme sain. Siinä oli todella rikkautta tarpeeksi koko elämän ajaksi.
— Oliko se viimeinen vuosi sitte niin toisenlainen kuin kaikki muut?
— Oli tavallaan. Minä olin silloin juuri lopettanut koulun, ja me saimme olla niin paljon enemmän yhdessä. Äiti oli minulle aivan kuin yhden ikäinen ystävä.
— Teidän isänne on kuollut? — Se sanottiin pelonalaisesti, vaikka Eero koetti tehdä äänensä niin huolettomaksi kuin mahdollista. Hän pelkäsi löytävänsä särkynyttä sieltäkin, missä kaikki näytti onnellisen ehjältä.
— Hän kuoli, kun olin kolmannella vuodella. En muista hänestä muuta, kuin että hän makasi lattialla ja minä sain kiivetä hänen selkäänsä, ja meillä oli niin, niin hauskaa. Mutta äidin kertomuksista tunnen hänet ehkä paremmin kuin olisin tuntenut, jos hän olisi elänyt. Viimeisenä vuonna varsinkin eli äiti kuin uudelleen koko elämänsä isän kanssa. Hän ei opettanut minua ymmärtämään ainoastaan omien vanhempieni elämää ja omaa alkujuurtani, vaan siinä samassa sain selvitystä elämän kaikkein tärkeimpiin kysymyksiin. Opin uskomaan onnellisuuden olemassaoloon, huolimatta kaikesta, mikä tahtoo tuota uskoa horjuttaa.
Hän huokasi.
Eero katsoi häneen pitkään ja kysyvästi. Hän ei voinut ymmärtää, miksi se huokasi, jolla oli tuollaiset eheät muistot lapsuudenkodista.
— Te asutte nyt tätinne luona?