— En minä muutenkaan olisi sinne tullut.
Eero katsoi häneen kysyvästi, mutta huomasi samassa että neiti oli mustissa.
— Teillä on surua?
— Äitini kuoli — viime kevännä. — Ääni värähti hiukan.
— Kuolema on jotain niin kummallista. — Eero puhui vapaasti kuin itsekseen. — Tahtoisi mielellään kuolla, ja kuitenkin on siinä jotain niin outoa ja etäistä, jota ei kukaan odota.
— Sepä ihmeellistä! Te sanotte aivan päinvastoin kuin minä ajattelen. Kuolema on minusta jotain niin kauheaa. Ajatelkaa, että se käsi, joka teitä pienestä pitäin on auttanut, hyväillyt ja ohjannut, yht'äkkiä käy kylmäksi ja kankeaksi, että se silmä, joka teille on säteillyt, ei enää sitä tee, se korva, joka teitä on kuullut, ei enää kuule edes sydäntä särkevintä huutoanne, eikö se ole kauheaa? Ja kuitenkin on kuolema jotain niin läheistä, aina odotettua. Joka kukkanen kuihtuu ja kuolee. Joka talvi tuo käärinliinat. Yhtenään kumahtelevat kellot täältä poismuuttaneen muistoksi. Eikö kuolema silloin käy läheiseksi, odotetuksi? — Se tulee siksi ainakin kun joku hyvin rakas kuolee, ja kuu tietää, että kuolema yhdistää ja vie elämään.
— Te puhutte niin kummallisesti. Minä en koskaan ole kuullut kenenkään nuoren puhuvan sillä lailla.
— Ehkä minä olenkin vanha. — Hän punastui, — joskaan en vuosiltani. Itsestäni ainakin tuntuu kuin olisin elänyt hyvin kauan. — Hänen silmänsä kostuivat. — Katsokaa, se oli niin rikas se viimeinen äidin seurassa vietetty vuosi.
— Kuinka niin? — Ettekö tahtoisi kertoa siitä vähän?
Eero tunsi taas sitä omituista jäytävää nälkää, jota hänessä hellät perhesuhteet aina herättivät.