Kohta kun kahvit oli juotu, teki hän lähtöä. Ehdotettiin yhteistä kävelyä, jottei vieraan tarvitseisi lähteä yksin.
— Tai saatamme soutaa, ehdotti eräs talon herroista.
Mutta samassa ilmestyi joukko kylän nuoria neitejä ja herroja lehtimajan ovelle. He tulivat neuvottelemaan seuraavana päivänä alkavasta juhlasta. Sentähden ei saattamisesta voinut olla puhettakaan.
— Ehkä minä saan luvan? — Eero nousi. Hän aivan ihmetteli omaa rohkeuttaan, ja eniten sitä, kun tämä tuntui hänestä niin luonnolliselta, ettei tullut mieleenkään olla hämillään.
— Kiitoksia, en minä saattajaa tarvitse, minä olen niin tottunut kulkemaan yksin. Mutta tervetuloa, jos kuitenkin tahdotte.
Eero ei epäillyt hetkeäkään. Vasta kun he hyvästijätön jälkeen jäivät kahden, rupesi häntä hiukan peloittamaan. Entä jos tämä sittekin oli hullua; jos ei löytäisi puheen ainetta ja jos rupeisi molempia ujostuttamaan?
Mutta silloin johtuivat Elinan sanat mieleen: hyvät tytöt tykkäävät hiljaisista ja viisaista pojista. Heidän seurassaan pitää vaan rohkeasti puhua mitä ajattelee. — Ja ne sanat taas lykkäsivät ylöspäin.
Siltä hänestä heti olikin tuntunut, että tällaisen tytön kanssa hän voisi puhua vaikka mistä.
— Te olette tullut tänne juhlia varten, kysäsi samassa neiti.
— Niin. Ja te lähdette pois?