— Mennä hengittämään raitista ilmaa. Se virkistää niin helkkarin hyvin.
Hän veti takin päälleen ja rupesi sitte hakemaan lakkiaan.
— Taidat jäädä tänne jurottamaan? — Se sanottiin kuin kohteliaisuudesta ilman pienintäkään ajatusta, että muu olisi mahdollista.
— Tietysti.
Ovi painui kiinni. Eero viskasi kirjan kädestään ja nousi kiivaasti astumaan.
Hän oli laihtunut ja näytti kalpealta. Selkä oli entistä kumarampi.
Hintelä, ryhditön vartalo teki omituisen toivottoman vaikutuksen.
Hän näytti sairaalta ja sairas hän olikin. Hän tunsi sen. Tämä Helsingin elämä oli niin kuluttavaa monessa suhteessa. Ja kaikkein enin kulutti tämä toivoton, kalvava tunnontuska ja tämä tulokseton taistelu, jota hän ei käynyt edes täydellisen tappion välttämiseksi, vaan ainoastaan sen viivyttämiseksi.
Kaikki se, mitä hän ennen pelkäsi, se oli nyt toteutunut. Tai oikeammin — nyt hän kokemuksesta tiesi, mitä ja miksi siiloin pelkäsi. Silloin häntä vain vaivasi omituinen, epämääräinen tunne tulevasta tuhosta ja samalla tietoisuus siitä, että hänen oli mahdoton sitä tuhoa välttää. Nyt hän tiesi, missä muodossa se tuli ja miten peloittavan täydellisenä.
Hän potkasi vihaisesti syrjään saappaan, joka oli kulkeutunut keskelle lattiaa.
Elämä oli kurjaa, kurjaa sentähden että se oli niin pettävää. Houkutteli, kietoi, oli tarjoavinaan onnea, mutta olikin onnen vaippaan verhonnut haavoittavan aseen.