— Niin, sopersi Eero. Hänestä tuntui tuskalliselta kuin nukkuvasta, joka armottomasti pakoitetaan heräämään kesken ihanaa unta.
— Täti odottaa minua tuolla portailla. Hyvästi ja kiitoksia saattamisesta!
— Kiitos teille.
— Jumala teitä siunatkoon! — Se sanottiin lämpimästi ja luonnollisesti. Sitte sulki neiti avaamansa portin ja kiiruhti läpi puutarhan rakennusta kohti.
Eero kulki sen päivää kuin unessa. Huolellisesti hän salasi toisilta mitä tunsi ja ajatteli, mutta sen voimakkaampina elivät hänen sisimmässään kaikki ne vaikutelmat, mitkä puhetoverinsa oli hänessä herättänyt. Hän oli nyt saanut elämälleen uutta sisältöä. Hän oli tavannut tytön tiellään, ei ketään niistä, joita pelkäsi, vaan sen yhden ja ainoan, josta tunsi tietämättään jo unelmoineensa.
Hän tunsi, että jos tuo tyttö hänelle tietä viittaa ja häntä rohkaisee, silloin hän jaksaa ehkä voittaa raukkamaisuutensa, jaksaa uskoa ja pyrkiä.
Rohkeus tuntui heräävän hänen rinnassaan. Mutta rohkeuden ohella kasvoi kaiho, kasvoi entistä voimakkaammaksi, sillä se oli nyt löytänyt määrätyn esineensä.
Eero istui ikkunan ääressä kirja kädessään. Hän oli lukevinaan, mutta silmä harhaili sivuja pitkin, ilman että ajatus kykeni sanaakaan omistamaan. Päätä särki, särki kiusallisen hermostuttavasti nyt juuri kun olisi tahtonut lukea oikein vimmatusti, lukea sekä unohtaakseen että korvatakseen.
Yöllisellä, vielä korjaamattomalla vuoteella makasi Oskar täysissä pukimissa. Hän oli vasta herännyt ja oikoili haukotellen jäseniään. Aikansa venyteltyään, nousi hän vihdoin vihellellen pystyyn, korjaili pukuaan, huuhtoi erityisen huolellisesti silmänsä ja pisti pieneksi lauluksi, ottaessaan takkinsa harjattavaksi.
— Mitä sinä aijot? — Eero vilkasi veljeensä nopeasti ja arastellen.