— Ainakin voi teidän kanssanne puhella aivan toisella tavalla. En minä ole koskaan ennen kenenkään kanssa keskustellut näin. Ja sitte te muutenkin olette ihmeellinen. Te tunnuitte ujolta siellä seurassa, ja kuitenkin te rohkeasti puolustitte omaa kantaanne. Silloin esimerkiksi, kun toiset tekivät pilaa raittiusasiasta.
Neiti katsoi häneen melkein veitikkamainen hymy huulillaan. — Ujo minä olen, niin hirmuisen ujo, ettei kukaan voi aavistaa. Mutta sen puolustaminen, mitä pitää oikeana, sehän on aivan toista. Siihen vaatii sisäinen pakko.
— Ja ehkä myöskin tekemään sen mukaan, niinkö, vaikka koko maailma olisi vastaan?
— Niin tietysti.
— Te olette kummallinen. En minä sellaista ujoutta ymmärrä. Minusta on aina hirveätä herättää huomiota.
— Mutta jos aina koettaisi olla ihmisten mielen mukaan, eihän silloin koskaan saisi olla oikein itseään, oikein vapaa.
— Yksin ja salassa saa.
— Mutta tyydyttääkö se? Ei, ei. Ei sitä uimaan opi, ellei veteen lähde, sanotaan. Eikö meidän henkisestikin ole uskallettava jotain, jotta oppisimme vapaasti ja itsenäisesti liikkumaan. Ja se taito on meidän saavutettava, jos tahdomme tulla onnellisiksi ja olla sellaisia, millaisiksi Jumala on meidät aikonut. Minä muistan vieläkin erään saarnan, jonka luimme yhdessä äidin kanssa. Siinä sanottiin, että Jeesus Kristus oli lämmin virta, joka koskemattomana ja voimakkaana kulki läpi elämän jäämeren. Hän oli tosi-ihmislapsi, joka vaelsi omia teitään, toisin sanoen Jumalan teitä. Eikö se ollut kauniisti sanottu? Ja niin oikein! Se sisin minä, se salatuin olemuksemme ydin, se juuri on Jumalasta. Jos olemme sille uskollisia, kuljemme Jumalan teitä, ja silloin olemme myös onnellisia ja vapaita. — Minä olen niin usein tämän yhteydessä muistanut vanhojen viikinkien sanoja »stark ström med egna vågor går genom hafvet», ja minusta on niin onnellista ajatella, että me kaikki olemme kutsutut näin »omin aalloin» kulkemaan läpi elämän ja että myöskin voimme tehdä niin sentähden, että se meissä, mikä on Jumalasta, on voimakasta.
Hän oli puhuessaan lämminnyt. Innostuksen puna oli kohonnut poskille ja silmät säteilivät syvinä ja kirkkaina. Eerosta hän ei enään ollut »tyttö», ei nuori neiti, hän oli enkeli, joka tarttui häntä käteen ja viittasi eteenpäin kuljettavaa tietä, huulillaan enkelien tavallinen ihmislapsille lausuma tervehdys: älä pelkää.
— Kas, me olemme jo perillä! Miten pian matka on kulunut.