Eero oli ajatellessaan astunut katua pitkin yhä lähemmäksi Elinan asuntoa. Tämä päivä oli pimeä epätoivon päivä. Apu oli totisesti tarpeen.
— Koetan sittekin, päätti hän mielessään, harppasi portaita ylös ja soitti ovikelloa.
Elina tuli avaamaan.
— Terveisiä äidiltä, sanoi hän alkuun päästäkseen.
— Joko sieltä taas tuli kirje?
— Tulihan sieltä joku aika sitte — Oskarille.
— Käykäähän tänne omaan huoneeseeni, hyvä maisteri!
— En minä mikään maisteri ole! Moneenko kertaan se on sanottava. —
Eero viskautui vihaisesti Elinan amerikkalaiseen keinutuoliin.
— Mutta saahan sitä etukäteen karahtierata.
— Etukäteen annettu hupenee tavallisesti niin, ettei ole mitään sitte tarpeen tullessa.