— No, no, ei riidellä. Minulla onkin niukasti aikaa. Pitäisi tästä lähteä vähän ulos, kun sattuu olemaan vapaa ilta.
Eero arvasi minne. Hän sai sen vaikutuksen, että oli tullut sopimattomaan aikaan ja rupesi katumaan, että oli yrittänytkään.
Mitäpä Elina joutaisikaan muistamaan hänen laistaan. Nyt oli sulhaset ja muut mielessä.
Elina kertoi leskimiehestään. Sitte koetteli hän ostamaansa uutta hattua. Hyvä oli hattu ja mies samoin.
— Jos sitte hyvinä pysyvät ja minä heitä jaksan hyvinä pysyttää, arveli hän järjestellen hattunsa nauhakkeita. — Hyväähän kaikki on uutena ja ottaissa. Mutta niin tahtoo olla, että käyttäissä kuluu hyväkin huonoksi.
— Samanlainen sinä olet kuin ennenkin! — Eero naurahti hiukan, vaikka siinä oli jotain väkinäistä. — Ehkä jo lähdenkin, sanoi hän hetken kuluttua.
— Lähdetään, lähdetään. Minäkin tulen. Kun sitä omaa aikaa on niin vähän, täytyy sitä pitää tarkalla. Mutta jahka maisteri tulee meitä nuorikoita katsomaan, silloin ei kiireestä puhetta. Puhua poristaan niinkuin ennen vanhaan siellä tohtorintalon keittiössä.
Eero kiitti kutsusta, heitti kiireiset hyvästit ja selitti punastuen, että hänen tiensä vei toiseen suuntaan kuin Elinan. Sitte lähti hän kiireesti katua alaspäin kuin tuho olisi ollut kintereillä.
Se ilta oli viheliäisistä viheliäisin. Kehno oli kapakka, kehnoa seura ja kehnon kehnot jälkilaskut.
Eero makasi seuraavana päivänä iltapuoleen asti. Silloin hän nousi
Oskarin mentyä kaupungille.