Hänen olisi tehnyt mieli ulos raittiiseen ilmaan, mutta hän ei uskaltanut lähteä. Kävisi ehkä samoin kuin eilenkin, eikä sitä kestänyt kukkaro eikä terveys, ei sielu eikä ruumis.
Parasta oli pysyä telkien takana. Mutta päätä särki ja rintaa raateli sitä enemmän.
— Tyttöni, tyttöni, missä sinä olet? Miksi et tule auttamaan?
Eero heittäytyi takaisin vuoteelleen ja koko ruumis vapisi kuin nyyhkytyksistä, mutta silmä pysyi kuivana.
— Elina, sinäkin jätit, puheli hän itsekseen. — Ennen sinun kätesi iloisen rohkeasti työnsi kuormaa ylöspäin. Nyt et sitä muista. Kätesi kiinnittää vain kihloja kaulaasi.
Hän nauroi katkerasti. Hullu hän oli ollut, kuu muuta oli odottanutkaan. Ihmiset jakelivat toisilleen ajastaan ja osanotostaan samoin kuin rahoistaan — sen mikä sattui tähteeksi jäämään, kun omat tarpeet olivat tulleet tyydytetyiksi. Kuka mieletön olisi enempää antanut. Oma suu lähimpänä kontin suuta.
— Mutta sinä olit toisenlainen, puheli Eero taas itsekseen lepertelevästi kuin lapselle. — Miksi, miksi sinä jätit minut? Ja miksi et tule, vaikka olen sinua hakenut niin paljo kuin olen voinut huomiota herättämättä. Mutta minä en löydä sinua. Etkä sinä itsestäsi tule, — et muuta kuin unessa.
Viimekin yönä oli Eero taas nähnyt »tyttönsä». Hän tiesi jo melkein edeltäpäin milloin niin oli tapahtuva, sillä aina kun hän oli kokenut jotain erikoista tai kun hänen epätoivonsa ja raskasmielisyytensä oli korkeimmilleen kohonnut, näyttäytyi tyttö hänelle.
Tavallisesti oli uni lohdullista ja rohkaisevaa, mutta usein se myöskin herätti hillitöntä kaipuuta ja ikävää.
Unessa Eeron huomio kiintyi melkein aina erikoisesti tytön pieneen, valkoiseen käteen. Välistä se ojentautui hänelle. Toisinaan se taas koetti keventää hänen kuormaansa. Usein se kutsuvasti viittasi eteenpäin ja ylöspäin, ja silloin Eero aina tunsi jonkinmoista hetkellistä voimaa ja rohkeutta.