Sentähden kuvittelen useimmiten mielessäni, että kun kerran tapaamme toisemme, huomaan sinut, ystäväni, naiseksi. Ja minä iloitsen siitä.
Onko se luonnotonta? Sanoneeko tähän toisin ajatteleva ja toisin tunteva, että me emme ole ainoastaan ihmisiä vaan myöskin sukupuoliolentoja. Ja sukupuoli-olentona nainen etsii täydennyksensä mieheltä.
Saattaa niin olla. Mutta emmehän me ole ainoastaan sukupuoli-olentoja. Olemmehan myöskin ihmisiä. Eikö ole suuriarvoisempaa olla ihminen kuin sukupuoli-olento? Eikö ihmisten onnea edistettäisi, jos tässäkin suhteessa hengen herruus voittojaan saavuttaisi?
Minä vain kysyn.
Eikö avioliitossa samoin kuin ystävyyssuhteissa samaan sukupuoleen kuuluvien välillä suuriarvoisin onnen tekijä ja antimista suurin ole koko olentoa käsittävä ja koko olennon täyttävä ymmärtämys. Yhdentekeväähän silloin on, oletko mies vai nainen.
Mutta silloin, kun ystävyys voi johtaa avioliittoon, on siihen yhdistettynä tuo ihmeellinen, pyhä elämänluomisen lahja.
Kuinka suurta mahtaa olla herättää elämää, joka imee elinvoimaa itselleen täydellisen keskinäisen ymmärtämyksen ja rakkauden maaperästä! Ei vanhemmilla pitäisi ollakaan oikeutta lähettää muunlaisia lapsia maailmaan.
Mutta eiköhän ihmiskunta silloin pian kuolisi sukupuuttoon?
Liekö siis kaikkien yhteiseksi onneksi se, että ihmiset siksi suuressa määrin ovat sukupuoli-olentoja ja siksi vähän ihmisiä, että kansoittavat maan lapsilla, joiden syntysanat lausuttiin silloin, kun sukupuoli-olento voitti ihmisen?
Minä vain kysyn, kysyn, sentähden että en ymmärrä.