Olen kasvanut eristettynä muista, aina vain katsellen elämää syrjästä.
Sentähden en ymmärrä.
Mutta se, joka seisoo rannalla, jota ei pyörre mukanansa tempaa eikä kuohuissaan kuljeta, hänellä on aikaa ajatella. Sentähden minä kysyn.
Sinä ystäväni, sinä ymmärrät, muut eivät.
Se on hyvä. Niin sen olla pitää. Ei sitä alastomana joukkoon lähde.
(Seuraavana iltana.)
Taaskin on sumuinen, köyhyyttään itkevä talvi-ilta.
En jaksa lukea enkä kirjoittaa, sentähden pakenen sinun luoksesi ystäväni.
Eilen puhelin vain ajatuksistani ja tunteistani. Tänään tahdon antaa sinulle osaa elämäni ulkonaisista puitteista.
Niistä on kuitenkin yhtä vähän kerrottavaa kuin on paljo siitä, mitä sisäisesti olen kokenut.
Lapsuuteni ajasta en nyt voi puhua, en siitä suuresta, siunatusta perinnöstä, jonka isä ja äiti antoivat minulle sen kautta, mitä itse olivat ja sen kautta, mitä olivat sekä toinen toisilleen että lapselleen. En myöskään voi kertoa kaikesta, mitä äiti minulle antoi. Se on liian hyvää paperille pantavaksi. Siitä tahdon kertoa vasta sitte, kun olemme tavanneet toisemme.