Kun äiti jätti minut, olin nuoruuteni kynnyksellä. Elämä alkoi, mutta sydänjuureni eivät painuneet minua ympäröivän ajallisuuden maaperään, vaan siihen näkymättömään ja kuitenkin niin todelliseen maailmaan, jonne tiesin äitirakkaani siirtyneen. Se maailma oli minulle todellisin. Siinä elin, siinä hengitin.
Se, mitä me todellisuudeksi sanomme, oli minulle vierasta. Ainoastaan ulkonaisesti tunsin sen olemassaolon, mutta se tunteminen, vaikka olikin ulkonaista, oli mieleen painuvaa, sillä sen piikit pistivät jalkaani melkein joka askeleelta.
Isäni kuoltua oli äiti muuttanut asumaan maalle erään tätini läheisyyteen. Itse puolestaan hän olisi mieluummin asettunut kaupunkiin voidakseen siellä ansaita paremmin ja myöskin saadakseen pitää minut koulu-aikanakin luonaan, mutta täti vastusti sitä. Täti oli hyvin onnettomissa naimisissa, sentähden äiti tahtoi noudattaa hänen mieltään. Varakas kun oli, saattoi täti myöskin järjestää niin, että se kävi äidille mahdolliseksi.
Äidin kuoltua tädin koti tuli minun kodikseni. »Ole tytär hänelle», oli äidin viimeisiä pyyntöjä.
Tuntui kuin niissä sanoissa olisin saanut elämän tehtävän, saanut pyhän, velvoittavan perinnön. Ja tämä perintö oli kauan ainoa, mikä antoi elämälleni sisältöä.
Muuta ei olekaan sanottavaa ensi nuoruudestani. Onnettoman kotielämän okaiset olot ympäröivät minua ulkonaisesti. Ajatukseni ja rakkauteni kohdistuivat ijäisyysmaailmaan.
Näin kuluivat vuodet huomaamatta ja toistensa kaltaisina.
Silloin tapahtui käänne — ulkonaisesti äkkiä, — sisäisesti vähitellen.
Tätini mies kuoli. Se oli ensimmäinen suuri muutos.
Miten ihmeellinen onkaan ihmissydän! Alinomaa ihminen erehtyy sekä itsensä että toisten suhteen, — sellaisissakin asioissa, joista luulee, ettei erehtyminen ole mahdollistakaan.