Luulee esimerkiksi vanhentuneensa sekä ulkonaisesti että mieleltään — mutta annahan, kun ulkonaiset olot muuttuvat suotuisammiksi, silloin kimmahtaa mieli painon alta. Se elinvoima, joka oli niin lamassa, että sen olemassaolosta ei enää ollut tietoa, se pulpahtaa esiin niin tuoreena, niin voimakkaana kuin olisi se kätkössään vain kasvanut.
Näin kävi tädin. Hän oli jo kappaleen yli kuudenkymmenen, kun eno kuoli, mutta se voima, se pirteys, se toimintahalu, joka hänessä enon kuoltua vähitellen yhä enemmän esiintyi, oli kuin parhaassa ijässä olevan naisen.
Enon omistama talo myytiin, täti osti tämän paikan, ja me muutimme tänne.
Tuntui siltä kuin pelkkä olemassaolo nyt olisi tuntunut tädistä nautinnolta. Hänen päättävä toimeliaisuutensa ei enon tahdon lamauttamana sittekään ollut hävinnyt. Nuorteana nousi se pakollisesta levostaan.
Täti puuhaili, järjesteli ja nautti. Hän elpyi, minä etenin hänestä.
Hän ei enää kaivannut minua, ei ainakaan niin kipeästi. Tunsin liukuvani syrjään ja sain aikaa ajatella itseäni.
Siihen, että täti ja minä etenimme toisistamme, oli olemassa toinenkin syy.
En jaksanut iloita ja innostua, en — unohtaa niinkuin hän. Ensi kertaa tulin ajatelleeksi, että hän oli kylmä.
Eikö kuolema ole suuri sovittaja, joka sulattaa roudat rinnasta? Eikö sen kosketuksesta unohdu, mitä ihmislapsi on toista vastaan rikkonut?
Vai onko niin, että paljo voi tulla anteeksi annetuksi, mutta jos ihminen on ollut toisen elämän hallana, silloin ei rinnan jäät sulakaan, sillä halla vei itse elämän, vei anteeksi antamisen ja rakastamisen kyvyn?